sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Pentujako? Vastistako?

APUA! Nyt se on todellista. Se, mitä kohti tässä on lähes kolme vuotta kuljettu. Se, mitä varten on kuvattu ja testattu ja otettu näytteitä ja kuvattu. On myös jännitetty, pohdittu, panikoitu ja lopulta kohdattu myös oma mörköni, BH. Nyt tuo BH:n läpäissyt holsku on astutettu. Nyt se on todellakin astutettu, joten jos Luoja suo ja kaikki on mennyt sekä tulee menemään hyvin, meille tulee pentuja! Nyt vain sormet, varpaat ja kädet ristissä, että saan pidettyä tuon hulluholskun ehjänä loppuun asti.


Vastikkiwannabe-578x1024.jpgMinulle tuli holsku pitkällisen haaveilun tuloksena. Sain vuonna 2003 joululahjaksi sisareltani Koirien pikkujättiläinen-kirjan, jossa oli rotuesittely hollanninpaimenkoirasta. Ihastuin täysin. Silloinen elämäntilanne ei antanut myöden. Olin 7-vuotias. Koiria tuli ja meni lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, mutta kun kesällä 2015 selvisi, että silloinen harrastus- ja kisakoirani terveys ei kestäisi, aloin äitini kehotuksesta etsimään pentua. Ensin mietin malinoisia, mutta pentueen, josta olin kiinnostunut, emä jäi tyhjäksi. Jatkoa miettiessä tajusin, että nythän voisin ottaa sen vuosikausia himoitsemani hollantilaisen. Soittelin kasvattajia läpi ja vaikka he olisivat olleet valmiita myymään, eivät yhdistelmät olleet ihan sitä mitä toivoin. Eräänä päivänä isäni laittoi tekstiviestin, että katsopas tämä kasvattaja, kun on tuomassa holsku narttua Suomeen. Soitin kyseiselle kasvattajalle. Ensimmäinen puhelu kesti n. 2h ja 15min. Tapasimme ja näin tulevan pennun isoäidin sekä tädin. Tykkäsin ja tein vaikutuksen myös kasvattajaan. Sillä tiellä olen ja en ole katunut. Kasvattaja on parhaimmillaan pennun omistajalle tuki ja turva, jolta voi kysyä tyhmiäkin kysymyksiä ja soittaa hädän hetkellä. Anni on ollut suuri tuki tämän epätoivoisen taaperruksen aikana, kun olen yrittänyt kehittyä agilitykouluttajasta pk-harrastajaksi. 

 

Vasti on ollut opettavainen ja haastava. Olin tottunut pieniin terriereihin, jotka tekivät rataa pallon tai makkaran vuoksi. Hyppäys hollanninpaimeneen, joka tekeekin töitä minun ja treenaamisen ilon vuoksi, oli hurja. Ensimmäinen vuosi oli arjessa kaamea. Opiskelin, kävin viikonloppuisin usein töissä ja kotona oli aktiivinen koira, joka ei väsynyt mistään määrästä treeniä tai lenkkiä. Tein sen virheen, etten opettanut sitä tärkeintä taitoa, rauhoittumista. Kun tilaisuus oli, olimme treenaamassa ja pikkuhiljaa koira vaati enemmän ja enemmän aktivointia. Lopulta Vasti aktivoi ihan itse itseään ja söi pariin kertaan koko irtaimistoni. Opinpahan olemaan kiintymättä materiaan. Nyt tekisin pentuvaiheen kovin eri tavalla, mutta tätä puuhastelua on ollut Vastin suvussa sekä hollantilaisilla ihan maailmanlaajusestikin. Rauhottumisen opettaminen siis ensiarvoisen tärkeää holskun kanssa.

Treenatessa Vasti ei montaa toistoa tarvitse. Se on äärimmäisen älykäs koira, joka haastaa ohjaajaansa myös älyllisesti. Hollantilainen kehittyy hitaammin kisavalmiiksi kuin usein vertailukohteena olevan malinois. Siinä missä malikka on vuotiaana lähes kisavalmis, on holsku vasta päälle kaksivuotiaana. Toki poikkeuksia on, mutta holskut kypsyvät hitaammin aikuisiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että viettiä ei olisi ennen kuin kaksi vuotiaana. Viettiä löytyy, mutta keinoja käsitellä sitä, ei. Vasti on vahvasti kaksiviettinen koira. Tarkoittaen sitä, että sltä löytyy saalis- sekä puolustusviettiä. Saalista hyödyntäen olen pitkälti Vastin kouluttanutkin. Puolustus ilmenee esimerkiksi auton vahtimisena sekä uhkaavasti käyttyviin, vieraisiin reagoimisena. Ensisijaisesti uhkaavassa tilanteessa Vasti yrittää varoittaa ja lähteä väistämään, mutta uhan voimistuessa tai tilanteen jatkuessa koira pyrkii painostamaan uhkaa voimakkaasti. Ketään Vasti ei ikinä ole purrut, eikä se ole aggressiivinen koira, mutta jos joku yrittäisi minun päälleni hyökätä, ei Vasti epäröisi puolustaa minua. Vasti on sosiaalinen ja iloinen sylikoira, kunhan on ensin hyväksynyt ihmiset turvallisina.

Vasti on kohtuullisen kova koira, mikä tarkoittaa sitä, ettei se jää muistelemaan ikäviä tilanteita. Pelästyessään Vasti ensisijaisesti väistää, minkä jälkeen palautuu nopeasti ja tekee oma-aloitteisesti tuttavuutta aiheuttajaan. Kerrankin pimeällä kävelytiellä oli roskapönttö, johon Vasti reagoi nostamalla hieman karvoja ja kävelemällä suoraan roskapöntön luokse. Pelokas kaveri siis ei ole kyseessä, mutta nopeasti tilanteisiin reagoiva ja ilman ohjausta omia päätelmiä tekevä kylläkin. 

Temperamentiltaan Vasti on mielestäni erittäin vilkas. Se skannaa ympäristön tapahtumia erittäin tarkasti. Tietää tarkalleen missä se lehti lentää, mistä tulee auto ja toiminnan päättyessä siirtyy tutkimaan kuka tulee vai tuleeko tai näkyykö mitään. Vaikka neiti onkin yleensä tuntosarvet ojossa, kykenee se treenatessa keskittymään vain yhteen asiaan, minuun. Vasti on erittäin tarkkaavainen ja innostunut treenatessa. Koirasta näkee kuinka se nauttii, kun saa tehdä ja totella. Ilo on hulluholskun kanssa treenata.
 

Holskun kanssa vaaditaan pitkää pinnaa, huumorintajua, mustavalkoisuutta, aktiivisuutta sekä halua harrastaa. Kotikoiraksi en hulluholskun lasta suosittele. Mikäli pennut yhtään tulevat emäänsä, niin ne nauttivat työskentelystä ja vaativat aktivointia. Vastin kanssa on tehty hakua, metsäjälkeä, id-jälkeä, noseworkia, agilityä, mondioringia sekä vetohiihtoa. Sillä on erittäin tarkka nenä, jolla on jäljestetty metsässä, pellolla, hakkuulla, hiekalla kuin asvaltillakin. Joten pennuistakin odotan olevan vaikka mihin tai mihin vaan.

Tässä nyt pikainen kooste tuosta neidistä. Mikäli tuntuu, että ehkä voisit selvitä ja kiinnostaisi tietää lisää, ota yhteyttä kasvattajaan tai minuun. Ja meitä saa tulla myös moikkaamaan. Holsku ei ole helppo, mutta holsku on paras! ;)

lauantai, 16. kesäkuu 2018

Kiikarissa BH

IMG_20180511_183737.jpg

Kevät on ollut yhtä päätöntä kaahaamista. Vaihdoin työpaikkaa maaliskuussa kahden viikon varoituksella ja siitä lähtien on menty tukka putkella. Jiska teki edellisessä paikassa töitä muutamia kertoja viikossa vanhusten ilona, joten työpaikan vaihduttua nakki on päässyt kotikoiran elämään kiinni. Täysin emme ilostuttajan työtä ole lopettaneet vaan on koira käynyt uudessakin paikassa lapsia tervehtimässä. Läheiset myös jaksavat kysellä Jiskan perään ja hellyydenkipeä pieni otus onkin voittanut kaikki tielleen osuneet ihmiset, jota koiria kovasti pelkäävät, pulelleen.

Tavoitteena on viedä Jiska näyttelyyn vielä tämän vuoden puolella, mutta vuorotyön sotkiessa elämää ei mikään muu ole varmaa kuin epävarma.




IMG_20180524_203635.jpg

Aina kun kerron omistavani holskun ja kääpiömäykyn ihmiset jaksavat päivitellä kuinka suurella kokoerolla olevat ja hyvin erityyppiset koirat tulevat toimeen. Ja vieläpä kummankin ollessa leikkaamaton. Vastaan aina samoin; "ne ovat kuin paita ja peppu." Eilenkin aamulla herätessäni koirat olivat vierekkäin sängyssä ja Vasti nuoli pienempää tämän yrittäessä nuolla takaisin. Koominen pari, mutta kovin ne toisistaan pitävät. Jiskan palatessa kummilasta lomalta Vastin luo, on koirien ilo sanoinkuvaamaton. Sitä häntien huisketta ja ilon vinkaisuja on ihana katsoa. 


IMG_20180527_184237.jpg



















IMG_20180614_175915.jpg

Tänä kesänä on Vastin kanssa aikomuksena tehdä BH. Yksi BH jo oli kiikarissa, mutta tattadadaa... olin tuolloin töissä. Vasti on myös tarkoitus kuvata selästä virallisesti, joten doping varoaika täytyy laskea ennen kuin saadaan käyttäytyä, toivottavasti, hyvin. Selkähän Vastilla on kuvattu jo, mutta koira oli tuolloin alle 2v. Viralliset paperit tarvitaan ennen kuin Vasti on tarkoitus seuraavasta juoksusta astuttaa. Juoksuja odotan alkavaksi syys-lokakuussa, joten tulee talvipentuja, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Se, että vihdoin BH:n tekeminen alkaa tuntua realistiselta on vaatinut verta, hikeä ja kyyneliä. Ensimmäisen vuoden Vasti söi aivan kaiken kotona ja oli oppivainen, mutta aivan ylivilkas.
Toinen vuosi haettiin meille molemmille sopivaa hallintaa yrityksen ja erehdyksen kautta. Nyt kolmas vuosi käynnissä ja muutamia raivostuttavia kotkotuksia lukuunottamatta
Vasti alkaa olla aikas upea hollanninpaimenkoira. 

Kävimme pari päivää sitten äitini ja sisareni sekä Jiskan ja Vastin kanssa kahvilassa. Sain olla äärettömän ylpeä siitä miten härveliholskuni käyttäytyi. Kerran haukahti, mutta silloinkin sain koiran heti rauhoittumaan uudestaan aloilleen. Äitini ja sisareni ihmettelivät ja ihastelivat, koska he ovat nähneet mistä me olemme lähteneet, minkä läpi kulkeneet ja tämän hetkinen piste on kyllä saavutus. Minä voin luottaisin mielin kulkea Vastin kanssa lähes missä vain, koska tiedän miten se toimii, miten osoittaa eleillään koska on reagoimassa ja miten reagoi. Holsku on rotuna kuitenkin suhteellisen terävä, vilkas ja suomeksi sanottuna haastava, joten vähän täytyy olla ylpeä itsestäänkin. Ilman apua emme tässä olisi ja valtavan kiitollinen olenkin Ignitian ja Keep Dutchingin kasvattajille. 

sunnuntai, 10. syyskuu 2017

Rikki, poikki ja loppu.

Viimeinen puoli vuotta on ollut erittäin rankkaa aikaa. Motivaatio Vastin treenaamiseen on ollut nollassa. Arki on ollut helvettiä. Koira ollut ihan hirveä tekemisen puutteen vuoksi. Nyt viimeiset kolme viikkoa on ollut helpompaa ja koirakin ollut aivan erilainen. Mikä on siis muuttunut?

Suurin ja selittävin muutos on asunnon vaihto. Edellinen asunto tai oikeastaan naapurit siellä aiheuttivat niin suurta vitutusta, vihaa ja kuvotusta, että kotiin meno ja kotona oleminen oli ihan helvettiä. Naapurit häiriköivät ja ahdistelivat minua ihan urakalla. Kaikki alkoi siitä, kun puolikas poni eli ensimmäinen tilapäiskotikoira oli luonani hoidossa ja se äänteli parina ensimmäisenä päivänä. Laitoin käytävään lapun ja pahoittelin mahdollista meteliä ja pyysin ilmoitusta, mikäli jotain kuuluisi. Kukaan ei ilmoittanut mitään. Sitten sain isännöitsijältä ensimmäisen ilmoituksen kuuluneesta haukusta. Kauaa hoitokoira ei luonani ollut ennen oman kodin löytymistä eikä eroahdistusta ilmennyt ensimmäisen viikon jälkeen. Tiedän sen siitä, että minulla oli syksyn käytössä digital dogsitter, verkossa toimiva äänitysjärjestelmä, joka äänittää koiran yksinoloa. Nauhoilta ei kuulunut koiran ääntely merkittävissä määrin muuta kuin silloin, kun ovisummeria soiteltiin ja oven takana paukuteltiin. Vastia selvästi häiriköitiin systemaattisesti. Kirjoitin taas käytävään lapun, jonka sisältö oli asiallisesti ilmaistuna "perkele nyt loppu!" Tämän jälkeen häiriköintiä ei enää nauhoilta kuulunut.

IMG_5168.jpg

Sen jälkeen naapurit valittelivat milloin mistäkin. Kaneista parvekkeella, koska ilmoituksen mukaan ne houkuttelevat lintuja parvekkeelle.... Autottoman poikaystävän autostakin valitettiin. Koirien haukunnasta valitettiin tasaisin väliajoin. Sain tietää mutkan kautta kuinka eräs naapuri levitti tarinoita kuinka Vasti on purrut lasta parkkipaikalla, repinyt jonkun naapurin pikkukoiraa käytävässä niin että "karvatupot vaan lentelivät". Loppuvaiheissa asunnossa majaili myös poikaystäväni, joka kuuli pihalla lasten kuiskivan hänen olen kanintappaja. Totuus oli, että poikaystävä ei ole kaneja lahdannut, Vasti oli haistanut pientä tyttöä, mutta EI purrut. Ja seinänaapurin koira oli tullut käytävässä tuon mainitsemani ensimmäisen tilapäiskotikoiran päälle. Vahinkoa ei hoitokoiralle sattunut, joten annoin asian olla. Kuulin myös luotettavalta taholta tämän valheita levittäneen henkilön halunneen savustaa minut ulos, jotta saisi tyttärensä asuntooni.

Tunsin vain vihaa naapureita kohtaan. Niin suurta vihaa ja inhoa, että se lamautti. Viimeinen nitti oli eläinsuojeluilmoitus, jonka mukaan olin mm. jahdannut parvekkeella kaneja teräaseella, sitten sullonut niitä laatikkoon ja kuljettanut laatikon mystisesti autoon. Myös parvekkeen kaiteella aurinkosuojana oleva pressu oli ilmoituksen mukaan vain tarkoitettu kanien tukehduttamiseen. Kun kuulin näitä tarinoita eläinlääkärin suusta, en voinut kuin ihmetellä naapurien luovuutta. Sitten tuli valtava raivo. Eläinlääkäri totesi kaiken olevan oikein mallikkaasti ja jokaisen elukan voivan erittäin hyvin.

IMG_5246.jpg

Koska liikkuminen talon läheisyydessä oli minulle äärettömän vastemielistä ja ahdistavaa, Vasti reagoi valtavalla räyhäämisellä hampaat irvessä. Reppana yritti suojella minua ja häätää uhat pois. Heti, kun pääsimme tietyn matkan päähän talosta, rauhoituin ja koira rauhoittui. Tosin "rauhoittuminen" ei ollut mitenkään todellista tyyneyttä. Se oli vain sitä, että en kokoajan ollut oksentaa ahdistuksesta ja koira ei räyhännyt hampaat irvessä vaan ainoastaan karvat pystyssä. Lenkkeily oli helvettiä. Se ei ollut kivaa kummankaan eikä kenenkään mielestä.

Täällä uudessa ympäristössä Vasti on aidosti täysin erilainen. Se provosoituu vain, jos toinen koira räyhää sille, eikä silloinkaan lähde ylikierroksille vaan saan sen rauhoitettua. Olen itse täysin erilainen, rento, hymyilevä ja onnellinen. Lähden mieluusti lenkille, vaikka ohituksia tulee päivittäin kymmeniä. Innotus Vastin kanssa treenaamiseen on tullut takasin. Tänään raahasin vanhempani ja poikaystävän metsään haukuttavaksi ja voi kuinka hollannikas nautti.

Ihan rehellisesti voin sanoa, että toivon näille naapureille ikäviä asioita. Samalla tämän erään valheita levittäneen ja orastavasti kuntoutuneen mielenterveyteni tuhonneen henkilön puolesta olen jollain tavalla surullinen. Hän on sairas. Hän tarvitsisi hoitoa.

Nyt mieli on rikki. Ihan todenteolla. En tiedä olenko ikinä ollut näin heikoilla kantimilla, vaikka huonosti on ennenkin mennyt. Kuitenkin pienin askelin kohti parempaa. Onneksi on ihana avokki ja tuhotiimi hullu & nakki pitämässä liikkeellä ja turvassa. Ja onneksi on uusi, huikea työpaikka, jossa on kivaa ja josta en malttaisi edes lähteä kotiin.

 

lauantai, 19. elokuu 2017

Liian kylmät tuulet

Kesästä selviydyttiin. Muuta ei oikeastaan tehtykään. Paitsi hommasin pennun. Ja käytiin Lapissa miehen ja koirien kanssa. No hyvä on. Paljon asioita tapahtui, mutta silti tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taloon tullut pentu, Jiska aka Nakki aka Jipetintti, on lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira. Valloittava ötökkä, joka rakastaa kaikkia ja kaikkea. Eläinlääkäri kuvaili pentua rokotuksella leppoisaksi ja fiksun oloiseksi pennuksi, jolla on kerrassaan mahtava luonne. Tämä rohkea villikko on ollut mukanani vanhuksia hoitamassa ja onkin siinä hommassa erittäin pätevä. Isona poikana kaverikoirailu ja mejä tulevat olemaan Nakin alaa. Tällä hetkellä pentu ei osaa edes istua käskystä. Vielä. Mäyräkoira on Vastin jälkeen hyvin, hyvin erilainen. Mäyräkoira tekee tasan silloin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Keskittymiskyky Nakilla on hieman hakusessa. Jos ruokakippo ei laskeudu heti, on parempi lähteä leikkimään omiaan kuin laskea tapapuoli maahan. Vaikka tätäkin ollaan harjoiteltu viikkoja, niin aina ei vain malta.

On ollut virkistävää päästä seuraamaan mäyräkoiran elämää ja tutustumaan tähän kaikkien tunnistamaan ikoniseen rotuun arjessa. Nakki on ihana ja vitsikäs. Se yrittää pistää kymmenen kertaa isompaa hollannikasta kuriin. Iso tyttö kellahtaa kyljelleen ja antaa pennun riekkua päällään. Vastin hermot ovat pennun kanssa olleet uskomattoman pitkät. Jiska tekee yllätyshyökkäyksiä naskalit Vastin kaulanahkaan upoten ja isompi vain nauttii. Hulluilla on hupia toisistaan.

Jiskaan tutustuessa olen miettinyt paljon myös koiraharrastamisen mielekkyyttä. Ennen ajattelin, että koiralla tulee olla selvä tehtävä ja treenaaminen on tärkeintä koiraihmisyydessä. Nakki on saanut tietyilä osin kasvaa kuin pellossa. Sille ei ole opettamalla opetettu mitään, sisäsiisteys on vaiheessa, se saa nukkua sohvalla ja välillä otan sänkyynkin. SIlti tuo pieni ihme on tuonut minulle suunnattomasti iloa. Ihan vain olemalla olemassa. Ei ole tarvinnut huhkia ja treenata otsa hiessä, jotta saan suuren ilon. On mahtavaa päästä seuraamaan pennun kasvua ja omaehtoista oppimista ilman stressiä ja vitutusta epäonnistuneista treeneistä sun muista.

Olen muutamia kuukausia elänyt treenittömässä tyhjiössä ja yrittänyt saada vain arkea sujumaan ja lattiaa olemaan edes hetkittäin karvaton ja pissitön. Olen miettinyt syitä, miksi harrastaa ja mitä harrastaa ja miten harrastaa. Selvää on, että haluan koiran kanssa jotain tehdä. Selvää on myös se, että viihdyn paremmin yksilöharrastajana kuin porukassa. Koko koiraharrastusaikana eli sen reilu 12 vuotta olen kipuillut kuulumattomuutta toisten harrastajien porukkaan. Olin pitkään se pikkutyttö, jonka vanhemmat odottivat agilitykentän reunalla. Outolintu, jolle ei edes puhuttu. Nyt olen vähän vanhempi, mutta silti niin kovin nuori. Viihdyn paremmin itseäni tuplasta, jopa triplasti vanhempien ihmisten seurassa, mutta siltikään en koe kuuluvani porukkaan, vaikka juttuun heidän kanssaan tulisinkin. En ole vuosikymmeniä vielä ehtinyt koiraihmisten parissa liikkua, mutta olen jo nyt kurkkua myöten täynnä kieroilua, paskapuheita ja valehtelua. Miksi harrastaminen koiran kanssa vaatii näiden paskapuheiden kuuntelua ja sitä, että sinun ja koirasi maine saatetaan mustata silkasta kateudesta ja pelosta?

Olen kyllästynyt ja kyynistynyt. Isäni on aina sanonut koiraihmisia hulluiksi, kun uhraamme rahaa ja aikaa kaikenlaiseen päättömään kuten tottistreenehin vesisateessa tai aivan liian varhain aamuyöstä heräämiseen, jotta ehtii kisapaikalle. Mitä koiraharrastamisesta saa palkaksi? Iloisen koiran, hyvän mielen, ystävät, tittelit, valheet, vihamiehet, stressin, vitutuksen ja muita samansuuntaisia. Mitä jos haluan vain harrastaa koirani kanssa ilman tuota loppupään paskaa, joka tuntuu tulevan aina väkisin mukana? Se taitaa osaltani olla jo myöhäistä, koska koiranihan on väärän rotuinen, väärästä kennelistä, itse en osaa mitään enkä liioin ymmärrä koirista mitään. Ja jahtaan kanejakin keskellä kirkasta päivää parvekkeella... :D 

En tiedä miksi jotkut koiraihmiset ovat niin vihamielistä ja kateellista porukkaa, mutta omalla kohdallani tauko kaikesta ylimääräisestä koirahömpötyksestä voisi tehdä hyvää. Tunnen paljon hienoa ja fiksuja koirien kanssa harrastavia, mutta kaikki me osaamme nimetä niitä kusipäitä, jotka panettelevat ja kieroilevat. Siksi me Vastin ja Jiskan kanssa pysymme toistaiseksi lajeissa, joita puuhaamme keskenämme omaksi iloksi ja välillä raahaamme sukulaisia eksymään metsään.

maanantai, 27. helmikuu 2017

Me pahat koirantappajat

Minulla on koirantappajan maine. Näin ainakin eräs parsonkasvattaja antoi ymmärtää, kun ohimennen hänen pennuista ja suunnitelmista kysyin alustavien suunnitelmien mentyä puihin. Ilmeisesti entiset ystäväni, tai ihmiset, joita luulin ystävikseni, tietävät paremmin Emman kohtalon kuin minä, joka elin arkea koiran kanssa. Emma oli viimeisinä aikoinaan todella kipeä, sai kipulääkettä, hyökki kivun vuoksi Vastin päälle, oli apaattinen ja selvästi kärsi. Emman lopetus oli elämäni vaikein paikka, mutta samalla olin helpottunut. Nyt koiran ei tarvinnut enää kärsiä kivusta ja itsekkäästi ajatellen: minun ei tarvinnut stressata kipeän koiran vointia. Mutta ilmeisesti joku tietää paremmin ja Emma oli terve ja lopetin sen vain, koska en jaksanut pikku koiraa enää. Paljon minua on loukattu, rikottu ja haukuttu, mutta kukaan, koskaan, ikinä ei ole vajonnut yhtä alas.

Viime aikoina olen puhunut ystävien kanssa paljon koiran lopettamisesta, koska se on valitettavasti meidän jokaisen koirallisen joskus kohdattava. Usein on toistunut sama lause: "minua pidetään sitten koirantappajana..." Millä oikeudelle kukaan arvostelee toista noin julkeasti? Kuka on pätevä sanomaan milloin on tehty tarpeeksi ja milloin on aika luovuttaa? Miten kukaan ulkopuolinen voisi tietää koiran, omistajan ja perheen elämästä riittävästi sanoakseen, että koira on tapettu turhaan? Monesti olen kuullut myös lauseen: "hävettää myöntää, mutta olen helpottunut, kun koira on nyt lopetettu." Miksi on häpeällistä sanoa, ettei halunnut ystävänsä enää kärsivän? Miksi ei saa sanoa, että lopetus oli ainoa ja oikea vaihtoehto? Minä olin Emman sydämen pysähdyttyä pohjattoman surullinen, mutta samalla helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen Emmasta ja kiitollinen, että palvelusparsonin kivut ja paniikkikohtaukset olisivat nyt ohi. 

Välillä kulkiessa kaupungilla näkee koiria, jotka olisin itse jo päästänyt tuskista. Pitkään naapurissa asui vanha berni, joka ei pystynyt enää kunnolla kävelemään, askeleet horjuivat ja koiran liikkuminen oli äärettömän hidasta ja tuskaisen näköistä. Omistaja kulki ylpeänä koiran kanssa eikä ilmeisesti halunnut myöntää koiransa tilaa. On erittäin surullista kohdata tällainen koira, jonka loppu on pelkkää kituuttamista. Onko se hyväksyttävämpää lopettaa koira vasta sitten, kun kroppa jo pettää kuin lopettaa silloin, kun oireet vasta alkavat haittaamaan elämää?

Toisena ääripäänä on sitten lopettaa yhtäkkiä nuori ja hyväkuntoinen koira, kuten Emma. Ulkoisesti koirassa ei näkynyt mitään "vikaa", mitä nyt lantio oli vähän kaarella jumeista ja kivuista johtuen, mutta eipä sitä ihmiset osanneet katsoa. Syksy oli taistelua, joulun aikaan helpotti, sitten koiran taas vointi romahti ja neiti ontui 15min kävelyltä kotiin. Ulkopuoliset eivät nähneet koiran ontumista. En ottanut siitä videota facebookiin eikä se näille paskanpuhujille olisi riittänytkään. Ihmiselle, joka ei halua uskoa, ei riitä mitkään todisteet. Se on tämä vaihtoehtoinen totuus niin trendikästä nykyään. Tiedän itse, että tein oikean päätöksen ja olen ylpeä, että pystyin siihen. Ajattelin koiran parasta enkä todellakaan häpeä tai kadu päätöstäni.

Nykyään koiria pidetään elossa viimeiseen asti ja kuten bernin tapauksessa, joskus sen pisteen ylikin. Miksi siis järkevä ja koiraa kohtaan reilu ajoissa lopettaminen leimataan pahaksi, tuomittavaksi koiran tappamiseksi? Koiran menettäminen on aina surullista ja sitä surua tulisi kunnioittaa eikä vähätellä tai tuomita! Vasti on rakkainta elämässäni tällä hetkellä, mutta mikäli sille sattuisi jokin vakava tapaturma, josta se selviäisi hengissä, mutta menettäisi raajoja/raajojen osia, saisi erittäin vakavia ja vaikeita murtumia tai joutuisi kärsimään kivuista lopun elämää, en empisi tehdä päätöstä. En luovu koiristani, vaikka niistä ei kisatykkejä tulisi, mutta jatkuvaan kärsimykseen en aio koiriani ikinä alistaa. Olen rakkaille ystävilleni velkaa armollisen, mielummin liian aikaisen lopun kuin yhtäkään päivää liikaa kivussa.

Kirjoitus on omistettu kolmelle hienolle enkelikoiralle omistajineen:
isolle pojalle, pienelle pojalle ja yhdelle neidille.

Taivaan enkelten kyliin, 
sinut luotamme lähetettiin, 
Pyhän Jumalan lämpimään syliin, 
käsiin suuriin ja rakastaviin.