Minulle tuli holsku pitkällisen haaveilun tuloksena. Sain vuonna 2003 joululahjaksi sisareltani Koirien pikkujättiläinen-kirjan, jossa oli rotuesittely hollanninpaimenkoirasta. Ihastuin täysin. Silloinen elämäntilanne ei antanut myöden. Olin 7-vuotias. Koiria tuli ja meni lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, mutta kun kesällä 2015 selvisi, että silloinen harrastus- ja kisakoirani terveys ei kestäisi, aloin äitini kehotuksesta etsimään pentua. Ensin mietin malinoisia, mutta pentueen, josta olin kiinnostunut, emä jäi tyhjäksi. Jatkoa miettiessä tajusin, että nythän voisin ottaa sen vuosikausia himoitsemani hollantilaisen. Soittelin kasvattajia läpi ja vaikka he olisivat olleet valmiita myymään, eivät yhdistelmät olleet ihan sitä mitä toivoin. Eräänä päivänä isäni laittoi tekstiviestin, että katsopas tämä kasvattaja, kun on tuomassa holsku narttua Suomeen. Soitin kyseiselle kasvattajalle. Ensimmäinen puhelu kesti n. 2h ja 15min. Tapasimme ja näin tulevan pennun isoäidin sekä tädin. Tykkäsin ja tein vaikutuksen myös kasvattajaan. Sillä tiellä olen ja en ole katunut. Kasvattaja on parhaimmillaan pennun omistajalle tuki ja turva, jolta voi kysyä tyhmiäkin kysymyksiä ja soittaa hädän hetkellä. Anni on ollut suuri tuki tämän epätoivoisen taaperruksen aikana, kun olen yrittänyt kehittyä agilitykouluttajasta pk-harrastajaksi. 

Vasti on ollut opettavainen ja haastava. Olin tottunut pieniin terriereihin, jotka tekivät rataa pallon tai makkaran vuoksi. Hyppäys hollanninpaimeneen, joka tekeekin töitä minun ja treenaamisen ilon vuoksi, oli hurja. Ensimmäinen vuosi oli arjessa kaamea. Opiskelin, kävin viikonloppuisin usein töissä ja kotona oli aktiivinen koira, joka ei väsynyt mistään määrästä treeniä tai lenkkiä. Tein sen virheen, etten opettanut sitä tärkeintä taitoa, rauhoittumista. Kun tilaisuus oli, olimme treenaamassa ja pikkuhiljaa koira vaati enemmän ja enemmän aktivointia. Lopulta Vasti aktivoi ihan itse itseään ja söi pariin kertaan koko irtaimistoni. Opinpahan olemaan kiintymättä materiaan. Nyt tekisin pentuvaiheen kovin eri tavalla, mutta tätä puuhastelua on ollut Vastin suvussa sekä hollantilaisilla ihan maailmanlaajusestikin. Rauhottumisen opettaminen siis ensiarvoisen tärkeää holskun kanssa.

Treenatessa Vasti ei montaa toistoa tarvitse. Se on äärimmäisen älykäs koira, joka haastaa ohjaajaansa myös älyllisesti. Hollantilainen kehittyy hitaammin kisavalmiiksi kuin usein vertailukohteena olevan malinois. Siinä missä malikka on vuotiaana lähes kisavalmis, on holsku vasta päälle kaksivuotiaana. Toki poikkeuksia on, mutta holskut kypsyvät hitaammin aikuisiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että viettiä ei olisi ennen kuin kaksi vuotiaana. Viettiä löytyy, mutta keinoja käsitellä sitä, ei. Vasti on vahvasti kaksiviettinen koira. Tarkoittaen sitä, että sltä löytyy saalis- sekä puolustusviettiä. Saalista hyödyntäen olen pitkälti Vastin kouluttanutkin. Puolustus ilmenee esimerkiksi auton vahtimisena sekä uhkaavasti käyttyviin, vieraisiin reagoimisena. Ensisijaisesti uhkaavassa tilanteessa Vasti yrittää varoittaa ja lähteä väistämään, mutta uhan voimistuessa tai tilanteen jatkuessa koira pyrkii painostamaan uhkaa voimakkaasti. Ketään Vasti ei ikinä ole purrut, eikä se ole aggressiivinen koira, mutta jos joku yrittäisi minun päälleni hyökätä, ei Vasti epäröisi puolustaa minua. Vasti on sosiaalinen ja iloinen sylikoira, kunhan on ensin hyväksynyt ihmiset turvallisina.

Vasti on kohtuullisen kova koira, mikä tarkoittaa sitä, ettei se jää muistelemaan ikäviä tilanteita. Pelästyessään Vasti ensisijaisesti väistää, minkä jälkeen palautuu nopeasti ja tekee oma-aloitteisesti tuttavuutta aiheuttajaan. Kerrankin pimeällä kävelytiellä oli roskapönttö, johon Vasti reagoi nostamalla hieman karvoja ja kävelemällä suoraan roskapöntön luokse. Pelokas kaveri siis ei ole kyseessä, mutta nopeasti tilanteisiin reagoiva ja ilman ohjausta omia päätelmiä tekevä kylläkin. 

Temperamentiltaan Vasti on mielestäni erittäin vilkas. Se skannaa ympäristön tapahtumia erittäin tarkasti. Tietää tarkalleen missä se lehti lentää, mistä tulee auto ja toiminnan päättyessä siirtyy tutkimaan kuka tulee vai tuleeko tai näkyykö mitään. Vaikka neiti onkin yleensä tuntosarvet ojossa, kykenee se treenatessa keskittymään vain yhteen asiaan, minuun. Vasti on erittäin tarkkaavainen ja innostunut treenatessa. Koirasta näkee kuinka se nauttii, kun saa tehdä ja totella. Ilo on hulluholskun kanssa treenata.
 

Holskun kanssa vaaditaan pitkää pinnaa, huumorintajua, mustavalkoisuutta, aktiivisuutta sekä halua harrastaa. Kotikoiraksi en hulluholskun lasta suosittele. Mikäli pennut yhtään tulevat emäänsä, niin ne nauttivat työskentelystä ja vaativat aktivointia. Vastin kanssa on tehty hakua, metsäjälkeä, id-jälkeä, noseworkia, agilityä, mondioringia sekä vetohiihtoa. Sillä on erittäin tarkka nenä, jolla on jäljestetty metsässä, pellolla, hakkuulla, hiekalla kuin asvaltillakin. Joten pennuistakin odotan olevan vaikka mihin tai mihin vaan.

Tässä nyt pikainen kooste tuosta neidistä. Mikäli tuntuu, että ehkä voisit selvitä ja kiinnostaisi tietää lisää, ota yhteyttä kasvattajaan tai minuun. Ja meitä saa tulla myös moikkaamaan. Holsku ei ole helppo, mutta holsku on paras! ;)

Kevät on ollut yhtä päätöntä kaahaamista. Vaihdoin työpaikkaa maaliskuussa kahden viikon varoituksella ja siitä lähtien on menty tukka putkella. Jiska teki edellisessä paikassa töitä muutamia kertoja viikossa vanhusten ilona, joten työpaikan vaihduttua nakki on päässyt kotikoiran elämään kiinni. Täysin emme ilostuttajan työtä ole lopettaneet vaan on koira käynyt uudessakin paikassa lapsia tervehtimässä. Läheiset myös jaksavat kysellä Jiskan perään ja hellyydenkipeä pieni otus onkin voittanut kaikki tielleen osuneet ihmiset, jota koiria kovasti pelkäävät, pulelleen.

Tavoitteena on viedä Jiska näyttelyyn vielä tämän vuoden puolella, mutta vuorotyön sotkiessa elämää ei mikään muu ole varmaa kuin epävarma.

Aina kun kerron omistavani holskun ja kääpiömäykyn ihmiset jaksavat päivitellä kuinka suurella kokoerolla olevat ja hyvin erityyppiset koirat tulevat toimeen. Ja vieläpä kummankin ollessa leikkaamaton. Vastaan aina samoin; "ne ovat kuin paita ja peppu." Eilenkin aamulla herätessäni koirat olivat vierekkäin sängyssä ja Vasti nuoli pienempää tämän yrittäessä nuolla takaisin. Koominen pari, mutta kovin ne toisistaan pitävät. Jiskan palatessa kummilasta lomalta Vastin luo, on koirien ilo sanoinkuvaamaton. Sitä häntien huisketta ja ilon vinkaisuja on ihana katsoa. 

Tänä kesänä on Vastin kanssa aikomuksena tehdä BH. Yksi BH jo oli kiikarissa, mutta tattadadaa... olin tuolloin töissä. Vasti on myös tarkoitus kuvata selästä virallisesti, joten doping varoaika täytyy laskea ennen kuin saadaan käyttäytyä, toivottavasti, hyvin. Selkähän Vastilla on kuvattu jo, mutta koira oli tuolloin alle 2v. Viralliset paperit tarvitaan ennen kuin Vasti on tarkoitus seuraavasta juoksusta astuttaa. Juoksuja odotan alkavaksi syys-lokakuussa, joten tulee talvipentuja, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Se, että vihdoin BH:n tekeminen alkaa tuntua realistiselta on vaatinut verta, hikeä ja kyyneliä. Ensimmäisen vuoden Vasti söi aivan kaiken kotona ja oli oppivainen, mutta aivan ylivilkas.
Toinen vuosi haettiin meille molemmille sopivaa hallintaa yrityksen ja erehdyksen kautta. Nyt kolmas vuosi käynnissä ja muutamia raivostuttavia kotkotuksia lukuunottamatta
Vasti alkaa olla aikas upea hollanninpaimenkoira. 

Kävimme pari päivää sitten äitini ja sisareni sekä Jiskan ja Vastin kanssa kahvilassa. Sain olla äärettömän ylpeä siitä miten härveliholskuni käyttäytyi. Kerran haukahti, mutta silloinkin sain koiran heti rauhoittumaan uudestaan aloilleen. Äitini ja sisareni ihmettelivät ja ihastelivat, koska he ovat nähneet mistä me olemme lähteneet, minkä läpi kulkeneet ja tämän hetkinen piste on kyllä saavutus. Minä voin luottaisin mielin kulkea Vastin kanssa lähes missä vain, koska tiedän miten se toimii, miten osoittaa eleillään koska on reagoimassa ja miten reagoi. Holsku on rotuna kuitenkin suhteellisen terävä, vilkas ja suomeksi sanottuna haastava, joten vähän täytyy olla ylpeä itsestäänkin. Ilman apua emme tässä olisi ja valtavan kiitollinen olenkin Ignitian ja Keep Dutchingin kasvattajille. 

Suurin ja selittävin muutos on asunnon vaihto. Edellinen asunto tai oikeastaan naapurit siellä aiheuttivat niin suurta vitutusta, vihaa ja kuvotusta, että kotiin meno ja kotona oleminen oli ihan helvettiä. Naapurit häiriköivät ja ahdistelivat minua ihan urakalla. Kaikki alkoi siitä, kun puolikas poni eli ensimmäinen tilapäiskotikoira oli luonani hoidossa ja se äänteli parina ensimmäisenä päivänä. Laitoin käytävään lapun ja pahoittelin mahdollista meteliä ja pyysin ilmoitusta, mikäli jotain kuuluisi. Kukaan ei ilmoittanut mitään. Sitten sain isännöitsijältä ensimmäisen ilmoituksen kuuluneesta haukusta. Kauaa hoitokoira ei luonani ollut ennen oman kodin löytymistä eikä eroahdistusta ilmennyt ensimmäisen viikon jälkeen. Tiedän sen siitä, että minulla oli syksyn käytössä digital dogsitter, verkossa toimiva äänitysjärjestelmä, joka äänittää koiran yksinoloa. Nauhoilta ei kuulunut koiran ääntely merkittävissä määrin muuta kuin silloin, kun ovisummeria soiteltiin ja oven takana paukuteltiin. Vastia selvästi häiriköitiin systemaattisesti. Kirjoitin taas käytävään lapun, jonka sisältö oli asiallisesti ilmaistuna "perkele nyt loppu!" Tämän jälkeen häiriköintiä ei enää nauhoilta kuulunut.

Sen jälkeen naapurit valittelivat milloin mistäkin. Kaneista parvekkeella, koska ilmoituksen mukaan ne houkuttelevat lintuja parvekkeelle.... Autottoman poikaystävän autostakin valitettiin. Koirien haukunnasta valitettiin tasaisin väliajoin. Sain tietää mutkan kautta kuinka eräs naapuri levitti tarinoita kuinka Vasti on purrut lasta parkkipaikalla, repinyt jonkun naapurin pikkukoiraa käytävässä niin että "karvatupot vaan lentelivät". Loppuvaiheissa asunnossa majaili myös poikaystäväni, joka kuuli pihalla lasten kuiskivan hänen olen kanintappaja. Totuus oli, että poikaystävä ei ole kaneja lahdannut, Vasti oli haistanut pientä tyttöä, mutta EI purrut. Ja seinänaapurin koira oli tullut käytävässä tuon mainitsemani ensimmäisen tilapäiskotikoiran päälle. Vahinkoa ei hoitokoiralle sattunut, joten annoin asian olla. Kuulin myös luotettavalta taholta tämän valheita levittäneen henkilön halunneen savustaa minut ulos, jotta saisi tyttärensä asuntooni.

Tunsin vain vihaa naapureita kohtaan. Niin suurta vihaa ja inhoa, että se lamautti. Viimeinen nitti oli eläinsuojeluilmoitus, jonka mukaan olin mm. jahdannut parvekkeella kaneja teräaseella, sitten sullonut niitä laatikkoon ja kuljettanut laatikon mystisesti autoon. Myös parvekkeen kaiteella aurinkosuojana oleva pressu oli ilmoituksen mukaan vain tarkoitettu kanien tukehduttamiseen. Kun kuulin näitä tarinoita eläinlääkärin suusta, en voinut kuin ihmetellä naapurien luovuutta. Sitten tuli valtava raivo. Eläinlääkäri totesi kaiken olevan oikein mallikkaasti ja jokaisen elukan voivan erittäin hyvin.

Koska liikkuminen talon läheisyydessä oli minulle äärettömän vastemielistä ja ahdistavaa, Vasti reagoi valtavalla räyhäämisellä hampaat irvessä. Reppana yritti suojella minua ja häätää uhat pois. Heti, kun pääsimme tietyn matkan päähän talosta, rauhoituin ja koira rauhoittui. Tosin "rauhoittuminen" ei ollut mitenkään todellista tyyneyttä. Se oli vain sitä, että en kokoajan ollut oksentaa ahdistuksesta ja koira ei räyhännyt hampaat irvessä vaan ainoastaan karvat pystyssä. Lenkkeily oli helvettiä. Se ei ollut kivaa kummankaan eikä kenenkään mielestä.

Täällä uudessa ympäristössä Vasti on aidosti täysin erilainen. Se provosoituu vain, jos toinen koira räyhää sille, eikä silloinkaan lähde ylikierroksille vaan saan sen rauhoitettua. Olen itse täysin erilainen, rento, hymyilevä ja onnellinen. Lähden mieluusti lenkille, vaikka ohituksia tulee päivittäin kymmeniä. Innotus Vastin kanssa treenaamiseen on tullut takasin. Tänään raahasin vanhempani ja poikaystävän metsään haukuttavaksi ja voi kuinka hollannikas nautti.

Ihan rehellisesti voin sanoa, että toivon näille naapureille ikäviä asioita. Samalla tämän erään valheita levittäneen ja orastavasti kuntoutuneen mielenterveyteni tuhonneen henkilön puolesta olen jollain tavalla surullinen. Hän on sairas. Hän tarvitsisi hoitoa.

Nyt mieli on rikki. Ihan todenteolla. En tiedä olenko ikinä ollut näin heikoilla kantimilla, vaikka huonosti on ennenkin mennyt. Kuitenkin pienin askelin kohti parempaa. Onneksi on ihana avokki ja tuhotiimi hullu & nakki pitämässä liikkeellä ja turvassa. Ja onneksi on uusi, huikea työpaikka, jossa on kivaa ja josta en malttaisi edes lähteä kotiin.

Taloon tullut pentu, Jiska aka Nakki aka Jipetintti, on lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira. Valloittava ötökkä, joka rakastaa kaikkia ja kaikkea. Eläinlääkäri kuvaili pentua rokotuksella leppoisaksi ja fiksun oloiseksi pennuksi, jolla on kerrassaan mahtava luonne. Tämä rohkea villikko on ollut mukanani vanhuksia hoitamassa ja onkin siinä hommassa erittäin pätevä. Isona poikana kaverikoirailu ja mejä tulevat olemaan Nakin alaa. Tällä hetkellä pentu ei osaa edes istua käskystä. Vielä. Mäyräkoira on Vastin jälkeen hyvin, hyvin erilainen. Mäyräkoira tekee tasan silloin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Keskittymiskyky Nakilla on hieman hakusessa. Jos ruokakippo ei laskeudu heti, on parempi lähteä leikkimään omiaan kuin laskea tapapuoli maahan. Vaikka tätäkin ollaan harjoiteltu viikkoja, niin aina ei vain malta.

On ollut virkistävää päästä seuraamaan mäyräkoiran elämää ja tutustumaan tähän kaikkien tunnistamaan ikoniseen rotuun arjessa. Nakki on ihana ja vitsikäs. Se yrittää pistää kymmenen kertaa isompaa hollannikasta kuriin. Iso tyttö kellahtaa kyljelleen ja antaa pennun riekkua päällään. Vastin hermot ovat pennun kanssa olleet uskomattoman pitkät. Jiska tekee yllätyshyökkäyksiä naskalit Vastin kaulanahkaan upoten ja isompi vain nauttii. Hulluilla on hupia toisistaan.

Jiskaan tutustuessa olen miettinyt paljon myös koiraharrastamisen mielekkyyttä. Ennen ajattelin, että koiralla tulee olla selvä tehtävä ja treenaaminen on tärkeintä koiraihmisyydessä. Nakki on saanut tietyilä osin kasvaa kuin pellossa. Sille ei ole opettamalla opetettu mitään, sisäsiisteys on vaiheessa, se saa nukkua sohvalla ja välillä otan sänkyynkin. SIlti tuo pieni ihme on tuonut minulle suunnattomasti iloa. Ihan vain olemalla olemassa. Ei ole tarvinnut huhkia ja treenata otsa hiessä, jotta saan suuren ilon. On mahtavaa päästä seuraamaan pennun kasvua ja omaehtoista oppimista ilman stressiä ja vitutusta epäonnistuneista treeneistä sun muista.

Olen muutamia kuukausia elänyt treenittömässä tyhjiössä ja yrittänyt saada vain arkea sujumaan ja lattiaa olemaan edes hetkittäin karvaton ja pissitön. Olen miettinyt syitä, miksi harrastaa ja mitä harrastaa ja miten harrastaa. Selvää on, että haluan koiran kanssa jotain tehdä. Selvää on myös se, että viihdyn paremmin yksilöharrastajana kuin porukassa. Koko koiraharrastusaikana eli sen reilu 12 vuotta olen kipuillut kuulumattomuutta toisten harrastajien porukkaan. Olin pitkään se pikkutyttö, jonka vanhemmat odottivat agilitykentän reunalla. Outolintu, jolle ei edes puhuttu. Nyt olen vähän vanhempi, mutta silti niin kovin nuori. Viihdyn paremmin itseäni tuplasta, jopa triplasti vanhempien ihmisten seurassa, mutta siltikään en koe kuuluvani porukkaan, vaikka juttuun heidän kanssaan tulisinkin. En ole vuosikymmeniä vielä ehtinyt koiraihmisten parissa liikkua, mutta olen jo nyt kurkkua myöten täynnä kieroilua, paskapuheita ja valehtelua. Miksi harrastaminen koiran kanssa vaatii näiden paskapuheiden kuuntelua ja sitä, että sinun ja koirasi maine saatetaan mustata silkasta kateudesta ja pelosta?

Olen kyllästynyt ja kyynistynyt. Isäni on aina sanonut koiraihmisia hulluiksi, kun uhraamme rahaa ja aikaa kaikenlaiseen päättömään kuten tottistreenehin vesisateessa tai aivan liian varhain aamuyöstä heräämiseen, jotta ehtii kisapaikalle. Mitä koiraharrastamisesta saa palkaksi? Iloisen koiran, hyvän mielen, ystävät, tittelit, valheet, vihamiehet, stressin, vitutuksen ja muita samansuuntaisia. Mitä jos haluan vain harrastaa koirani kanssa ilman tuota loppupään paskaa, joka tuntuu tulevan aina väkisin mukana? Se taitaa osaltani olla jo myöhäistä, koska koiranihan on väärän rotuinen, väärästä kennelistä, itse en osaa mitään enkä liioin ymmärrä koirista mitään. Ja jahtaan kanejakin keskellä kirkasta päivää parvekkeella... :D 

En tiedä miksi jotkut koiraihmiset ovat niin vihamielistä ja kateellista porukkaa, mutta omalla kohdallani tauko kaikesta ylimääräisestä koirahömpötyksestä voisi tehdä hyvää. Tunnen paljon hienoa ja fiksuja koirien kanssa harrastavia, mutta kaikki me osaamme nimetä niitä kusipäitä, jotka panettelevat ja kieroilevat. Siksi me Vastin ja Jiskan kanssa pysymme toistaiseksi lajeissa, joita puuhaamme keskenämme omaksi iloksi ja välillä raahaamme sukulaisia eksymään metsään.

Viime aikoina olen puhunut ystävien kanssa paljon koiran lopettamisesta, koska se on valitettavasti meidän jokaisen koirallisen joskus kohdattava. Usein on toistunut sama lause: "minua pidetään sitten koirantappajana..." Millä oikeudelle kukaan arvostelee toista noin julkeasti? Kuka on pätevä sanomaan milloin on tehty tarpeeksi ja milloin on aika luovuttaa? Miten kukaan ulkopuolinen voisi tietää koiran, omistajan ja perheen elämästä riittävästi sanoakseen, että koira on tapettu turhaan? Monesti olen kuullut myös lauseen: "hävettää myöntää, mutta olen helpottunut, kun koira on nyt lopetettu." Miksi on häpeällistä sanoa, ettei halunnut ystävänsä enää kärsivän? Miksi ei saa sanoa, että lopetus oli ainoa ja oikea vaihtoehto? Minä olin Emman sydämen pysähdyttyä pohjattoman surullinen, mutta samalla helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen Emmasta ja kiitollinen, että palvelusparsonin kivut ja paniikkikohtaukset olisivat nyt ohi. 

Välillä kulkiessa kaupungilla näkee koiria, jotka olisin itse jo päästänyt tuskista. Pitkään naapurissa asui vanha berni, joka ei pystynyt enää kunnolla kävelemään, askeleet horjuivat ja koiran liikkuminen oli äärettömän hidasta ja tuskaisen näköistä. Omistaja kulki ylpeänä koiran kanssa eikä ilmeisesti halunnut myöntää koiransa tilaa. On erittäin surullista kohdata tällainen koira, jonka loppu on pelkkää kituuttamista. Onko se hyväksyttävämpää lopettaa koira vasta sitten, kun kroppa jo pettää kuin lopettaa silloin, kun oireet vasta alkavat haittaamaan elämää?

Toisena ääripäänä on sitten lopettaa yhtäkkiä nuori ja hyväkuntoinen koira, kuten Emma. Ulkoisesti koirassa ei näkynyt mitään "vikaa", mitä nyt lantio oli vähän kaarella jumeista ja kivuista johtuen, mutta eipä sitä ihmiset osanneet katsoa. Syksy oli taistelua, joulun aikaan helpotti, sitten koiran taas vointi romahti ja neiti ontui 15min kävelyltä kotiin. Ulkopuoliset eivät nähneet koiran ontumista. En ottanut siitä videota facebookiin eikä se näille paskanpuhujille olisi riittänytkään. Ihmiselle, joka ei halua uskoa, ei riitä mitkään todisteet. Se on tämä vaihtoehtoinen totuus niin trendikästä nykyään. Tiedän itse, että tein oikean päätöksen ja olen ylpeä, että pystyin siihen. Ajattelin koiran parasta enkä todellakaan häpeä tai kadu päätöstäni.

Nykyään koiria pidetään elossa viimeiseen asti ja kuten bernin tapauksessa, joskus sen pisteen ylikin. Miksi siis järkevä ja koiraa kohtaan reilu ajoissa lopettaminen leimataan pahaksi, tuomittavaksi koiran tappamiseksi? Koiran menettäminen on aina surullista ja sitä surua tulisi kunnioittaa eikä vähätellä tai tuomita! Vasti on rakkainta elämässäni tällä hetkellä, mutta mikäli sille sattuisi jokin vakava tapaturma, josta se selviäisi hengissä, mutta menettäisi raajoja/raajojen osia, saisi erittäin vakavia ja vaikeita murtumia tai joutuisi kärsimään kivuista lopun elämää, en empisi tehdä päätöstä. En luovu koiristani, vaikka niistä ei kisatykkejä tulisi, mutta jatkuvaan kärsimykseen en aio koiriani ikinä alistaa. Olen rakkaille ystävilleni velkaa armollisen, mielummin liian aikaisen lopun kuin yhtäkään päivää liikaa kivussa.

Kirjoitus on omistettu kolmelle hienolle enkelikoiralle omistajineen:
isolle pojalle, pienelle pojalle ja yhdelle neidille.

Taivaan enkelten kyliin, 
sinut luotamme lähetettiin, 
Pyhän Jumalan lämpimään syliin, 
käsiin suuriin ja rakastaviin.

Olen saanut kunnian olla viiden lapsen täti. Vanhin täytti juuri 11 vuotta ja en lakkaa miettimästä, että vastahan se syntyi! Siskoni, tämän 11-vuotiaan äiti, miettii samaa minusta... :D Itse en ole ikinä haaveillut äitiydestä enkä välttämättä ikinä hanki lapsia. Siitä huolimatta pidän lapsista. On upeaa nähdä kuinka joku asia, joka eilen ei sujunut onnistuukin tänään. Ja kuinka hienoa on kertoa hakemaan tulleelle vanhemmalle, että tänään lapsenne teki pissat kaksi kertaa pottaan ja vaippa on säilynyt kuivana. Pieniä asioita, mutta silti niin suuria. Lapsissa on tulevaisuus.

Olen ollut töissä tai työharjoittelussa useammassa päiväkodissa ja kohdannut useita erilaisia vanhempia. Vaikka valmistun kuukauden päästä lasten ja nuorten osaamisalasta, en todellakaan osaa kasvattaa lasta. Mutta ei oikeasti osaa kukaan muukaan. Sitä mieltä olen vahvasti ja mitä enemmän luen pedagogiikkaa tai psykologiaa, sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Sen olen oppinut opintojen aikana, että vaikka lapsi on aina lapsi, niin lapsi on aina yksilö. Ympäristö muokkaa osansa ja perimästä tulee osansa, mutta se kombo on aina uniikki ja siihen komboon ei tule ohjekirjaa valmiina.

Usein kuulee sanottavan kuinka nykyvanhemmat ovat aivan kädettömiä ja lapset heitteillä, mutta minun mielestäni nykyvanhemmat yrittävät erittäin paljon ja tekevät kaikkensa lastensa eteen. Maailma vaan on muuttunut ja vaatimukset sen mukana. Ei ole realistista, että naiset rupeaisivat Sirpa Selänteen tavoin kotirouviksi. Talouden pyörittämiseen tarvitaan usein molempien tuloja. Ja aina ei ole molempien tuloja. Ero on täysin normaali asia nykypäivänä ja eronneille vanhemmille voin sanoa, että usein ero on paljon parempi ja vähemmän tuhoava vaihtoehto kuin rakkaudeton ilmapiiri kotona ja vanhempien välillä. Älkää kantako syyllisyyttä tai pahaa mieltä, vaan nauttikaa lapsistanne.

Yksi iso muutos kun vertaa "ennen vanhaan" ja nykypäivää, on isien rooli. Voi isät, nuo päiväkodintädin päivän piristysruiskeet! Enkä nyt tarkoita ulkonäöillisesti söpöisiä isejä vaan kaikkia. Parasta iseissä on se, ettei aina ihan suju, mutta yritys on kova. Useinkaan isä ei tunnista lapsensa vaatteita tai unohtaa tärkeimmät asiat kotiin. Ei ole kerta eikä kaksi, kun isä jos toinenkin on oman lelun päivänä myöhästynyt töistä, kun juuri se tietty lelu jäi kotiin, eteisen penkille. Isät hoitavat laajoja kokonaisuuksia, ei heillä ole aikaa yksityiskohdille. Onko sillä nyt oikeasti merkitystä onko lapsen lapaset eri paria, jos ne ovat yhtä paksut? Isät ovat lasten elämässä kuninkaita. Voimakkaita ja turvallisia vuoria, jonka hartioilta näkee ainakin maailman toiselle puolen. Isän lämpimään syliin on lapsen hyvä hypätä, koska siitä ei tipu ikinä pois.

Äidit hallitsevat niin kokonaisuudet kuin yksityiskohdat. Äiti muistaa minkä värinen päivä Nooa-Camillalla oli viime viikon torstaina ja äiti muistaa ne mustikkakiisseli tahrat, jotka tulivat kaksi viikkoa sitten aivan uusiin housuihin. Niihin vedoten sitten muistutellaan, että ei paljoa kiisseliä kerralla ettei kaada taas syliin. Äidit ovat arjen sotureita ja päiväkodintädin parhaimpia neuvonantajia ja välillä aikamoinen pain in the ass... Äidit tietävät lapsen villasukkien neuletiheyden ja osaavat kertoa missä lämpötilassa niitä kannattaa ruveta käyttämään. Äidit myös kyseenalaistavat suoraan, jos villasukat on puettu puoli astetta liian lämpimällä säällä päälle. Äidit auttavat tutustumaan uuteen lapseen ja tietävät lapsistaan kaiken. Äiti on usein lapsen ensimmäinen sana ja ensimmäinen asia, joka kaverin lyötyä lapiolla päähän, tulee mieleen.

Vanhemmat, teette maailman vaikeinta ja samalla maailman tärkeintä työtä. Te hyssytätte koliikkivauvaa yöllä, juoksette pelastamaan taaperoa kirjahyllystä, valvotte sairaan lapsen vieressä ja kannatte lastanne sydämessä koko elämänne. Sen suurempaa tehtävää ei ole kuin rakastaa toista kuten vanhemmat rakastaa lapsiaan. Olkaa ylpeitä itsestänne, vaikka aina ei suju ja lapsi vetää taas itkupotkuraivareita tai huutaa jo vittua päin naamaa. Ikäviä ja vaikeita aikoja on, mutta te olette silti ne, jota lapsi rakastaa, kunnioittaa ja muistelee kiikkustuolissa. Olkaa armollisia itsellenne. Muistakaa, että aina saa ja kannattaa pyytää apua. Isovanhemmat, sukulaiset, kaupungin perhetyö, ystävät, seurakunta ja MLL ovat käytettävissänne. Älkää jääkö yksin maailman vaikeimman tehtävänne kanssa. Vanhemmatkin tarvitsevat lomaa ja vanhemmillakin on oikeus pyytää apua.

Äidit ja isät, olette uskomattomia.

Koirallinen elämä kärsii samaan aikaan sekä lamaa että treeni-intoa. Minulla on tälle vuodelle suunnitelmia ja mikäli koutsi tahtoo jatkaa meidän kanssa, en muuta syksyllä Joensuuhun. On kunnia saada treenata ihmisen opissa, joka osaa auttaa ja koira kehittyy. Vapaaehtoisesti en parhaan opista lähde. Treeniryhmä on huippu ja saan niistä naisista valtavasti energiaa. Team Pink <3

Itse arvostan itseäni paljon. Pidän itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hyväksynyt virheeni, mahdolliset liikakilot, huonot polvet, sokeririippuvuuden ja muut kotkotukset. On ollut ikävää huomata, etteivät kaikki kunnioitakaan minua tippaakaan. Minua on yritetty laittaa muottiin, johon en kuulu ja johon en aio alistua. Mielestäni jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja jokaisella on ihmisoikeudet. Pöyristyttävän moni ei ole kanssani samaa mieltä vaan surutta laittaisi monttuun huonojen koirien lisäksi erilaisia ihmisiä. On todella surullista taivaltaa tässä vihaisessa maailmassa.

Suoritan viimeistä työharjoittelua päiväkodissa 1,5-3 vuotiaiden ryhmässä. Lapset ovat ihania, mutta työ on henkisesti kovin raskasta. Läheskään yhtä rankkaa ei ole työskennellä kuolevien vanhusten parissa. Kuolema on lohdullista muistisairaiden kohdalla. Lapsilla kaikki elämän tuoma paska on vielä edessä. Työni on kasvattaa ja valmistaa lapsia yhdessä vanhempien kanssa tähän maailmaan. Kylmään, pahaan ja jatkuvasti suvaitsemattomampaan maailmaan. On rankkaa tietää, että noilta pienokaisilta riistetään viattomuus aivan liian pian.

Itse en usko, että välttämättä ikinä tulen biologisia lapsia hankkimaan, mutta arvostan kaikkia, jotka niitä tekee ja siten mahdollistaa työni. Olen 10-vuotiaasta asti unelmoinut lastenkodin perustamisesta tai sijaisperheenä toimimisesta. Haluan olla rikkinäisten turvana ja opettaa hyväksymään itsensä puutteista huolimatta. Haluan opettaa lapsille kestävän arvopohjan ja näyttää, että rakkaus on voimakkaampi kuin viha, pelko ja katkeruus yhteensä. Toiveenani on opettaa lapsia olemaan avoimempia, rohkeampi ja rakastavampia kuin monet aikuiset tällä hetkellä.

Ihmiset sanovat, että olen rohkea, mutta minusta se on surullista, jos omana itsenään oleminen on jotenkin tavallista rohkeampaa. En koe olevani rohkea. Olen minä. Hyväksyn itseni ja en häpeä itseäni. Monet minua tuplasta vanhemmat kriiseilevät siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Sen haluan lapsille opettaa: itse on avain onneensa. Tänään istuin muina miehinä päiväkodin johtajan ja päivähoidon aluepäällikön kanssa samaan kahvipöytään enkä ollut rohkea tehdessäni niin. Halusin vain kahvia. Älkää hyvät ihmiset alistuko siihen, mihin muut teidät tuuppaa, jos ette itse halua!

Mitä näet ylläolevissa kuvissa?

Nuorehko naishenkilö eri tilanteissa. Koira. Ystävältä lainatut silmälasit, koska nuorehkon naishenkilön näkö on vanha. HST-Finlandin treenihousut. Listaa yksityiskohdista voisi jatkaa ja jatkaa. Se, mikä jää havaitsematta, on kuvassa olevan henkilön vakava masennus. Se ei näy, mutta se on todellisuutta.

Olen pitkin syksyä kirjoitellut kuinka on ollut oman mielialan kanssa ongelmia. Masennus on edelleen yhteiskunnassa vähätelty ja nolosteltu sairaus. Kysyin tänä syksynä 15-17 vuotiailta nuorilta, kumpi on helpompi kertoa kavereille: olen kuumeessa vai olen masentunut. Valtaosa vastasi kuumeen ja vain muutama sanoi asioiden olevan yhtä helppo sanoa ääneen. Tulos oli odotettu. Väitän, että mitä enemmän ikää testiryhmään lisättäisiin, sitä vaikeampi on masennus sanoa ääneen. Toki on poikkeuksia! Mielenterveysongelmat koetaan häpeällisiksi, vaikka vuosittain n. 5% suomalaisista sairastuu masennukseen (=diagnosoidaan lääkärissä ja tähän vielä päälle ne, jotka eivät mene lääkärin puheille) ja masennus on tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien ohella suurin työkyvyttömyyseläkkeellä jäännin syy. Siksi tahdonkin nyt kertoa omista kokemuksistani liittyen masennukseen.

Olen miettinyt paljon, mikä laukaisi masennuksen ja olen keksinyt useita pieniä syitä. Huoli läheisistä, kun porukkaa romahteli vierestä tiuhaa tahtia, ihmissuhteet, joista on ollut haittaa, taloudellinen stressi, koulu, polvien tuomio, käsittelemätön suru Emman lopetukseen liittyen, omien tarpeiden jatkuva laiminlyönti muiden vuoksi, koiran vaativuus ja monet muut pienet asiat. Joitain syitä en varmasti osaa sanoittaa enkä välttämättä itse tiedostakaan. Masennus ei tarvitse aina suurta kriisiä lauetakseen. Suurin osa olettamistani syistä on normaaliin elämään liittyviä ja niiden kanssa pärjää, mutta kun niitä vain kertyy ja kertyy, ei aina välttämättä jaksakaan. Varsinkin, jos on samanlainen tuppisuu kuin minä olin vielä pari kuukautta sitten. En puhunut pahasta olostani kuin osittain sivulauseessa ja muutamalle. Kenellekään en aluksi kertonut kuinka asiat todella olivat, kunnes lopulta huolestuin itsestäni oikeasti.

Miten sitten masennus ilmenee minussa? Olen tämänkin syksyn aikana kohdannut paljon ihmisiä, hymyillyt, nauranut heidän jutuilleen ja jutellut niitä näitä. Olen käynyt koulussa, töissä ja työharjoittelussa. Eikä kukaan olisi voinut arvata kuinka väsynyt, ahdistunut ja lopussa olin, jos en halunnut näyttää sitä. Olen loistava näyttelemään, että kaikki on hyvin ja elämä on kivaa. En todellakaan ymmärrä, mistä keräsin voimia kulisseihini, mutta kotona istuinkin sitten lattialla, tuijotin tyhjyyteen ja vapisin. En jaksanut edes itkeä. En inahtaakaan. Istuin vain ja yritin saada hengitettyä. Onneksi on ollut Vasti seurana, koska kovin kauaa en ehtinyt yksinäni murehtimaan ennen kuin koira repi sukkaa pois jalasta tai tunki lelua naamaan.

Kun on masentunut, pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Siivoaminen kotona, kaupassa käynti ja muu arjen pyöritys on ollut "aika vaikeaa", koska koulu/työpäivän jälkeen, käyttettyäni koiran ulkona, olen mennyt nukkumaan. Nukkunut tunnin tai pari tai kolme ja noussut sitten istumaan joko lattialla tai sohvalla. Voimia ei ole ollut tehdä mitään. Parin tunnin istumisen jälkeen olen käynyt iltalenkillä, joka ei sattuneesta syystä useinkaa ole ollut normaali 1-1,5h. Iltatoimia suorittaessa se on iskenyt. Valtava, lamauttava ahdistus. Monet, monet kerrat olen tippunut seisomasta lattialle ja hengitys lamautunut, kun olen melkein pyörtynyt ahdistuksen vuoksi. Suoranaisia paniikkikohtauksiakin on ollut, aina iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa. Tämän vuoksi koen vieläkin illat ahdistavina.

Suomessa vuosittain tehdyistä itsemurhista 2/3 juontaa juurensa mielenterveysongelmiin ja masennukseen. Joka toinen päivä suomalainen vanhus tekee itsemurhan yksinäisyyden vuoksi. Suomi kuuluu nuorten itsemurhatilastoiden kärkimaihin. Kuten Chisu toteaa laulussaan, on Suomi varsin masentunut maa. Tähän kohtaan on rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että olen miettinyt kuolemaa ja kuinka olisi helpompaa, jos lakkaisi vain olemasta. Mutta minulla on syy elää. Se syy istuu vieressä ja tuijottaa syyttävästi, kun en huomioi sitä kirjoittelultani. Se on syy, miksi olen jaksanut nousta aamulla sängystä. Se on jollekin vain koira, mutta minulle se on vaikeina aikoina ollut syy yrittää. Hyvä syy yrittää.

Unettomuus ja 2-3h välein herääminen eivät tee kenellekään hyvää, mutta minulle ne ovat tuttuja. Muistan kuinka hotellissa Joensuussa nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin 8h putkeen levollisesti ja heräämättä kesken unien. Aamulla olo oli varsin taivaallinen. Vaikka mieliala on ollut maassa jo kuukausia, vasta kun alkoi ilmetä ahdistuskohtauksia ja uni häiriintyi, myönsin itselleni, että nyt pitää hakea apua. Puhuin läheisilleni olostani ja useimmat järkyttyivät syvästi. Hakeuduin koulupsykologin juttusille ja aloin tosissani työstämään masennusta. Kun pääsin päivän jälkeen kotiin ja sänky kirkui minua nukkumaan, päätinkin taistella vastaan ja lähdin lenkille tai treenaamaan. (jos on todella väsynyt, ei aina kannata treenata koiraa, mutta tässä tapauksessa treenit oli parasta terapiaa.)

Kannustan sinua kysymään siltä väsähtäneen oloiselta tutulta, onko kaikki hyvin.
Kannustan sinua puhumaan läheisille pahasta olosta ja korostan, että älkää jääkö yksin! 
Jos läheinen avautuu sinulle pahasta olostaan, pysähdy ja kuuntele. Sinun ei tarvitse yrittää parantaa toista, koska siihen et pysty, mutta tarvittaessa rohkaise hakemaan ammattiapua. Vaikka itse pystyn puhumaan sairaudesta, en missään nimessä ole vielä kunnossa. Olen matkalla oikeaan suuntaan. Saan tehdä töitä ja varmaan tulee takapakkia, mutta olen taistelutahtoinen ja pirun sinnikäs. Ja yllättävän vahva.


Loppuun vähän huumoria.
https://www.youtube.com/watch?v=A1s724LOboA

ps. saa tulla puhumaan asiasta kanssani, jos alkoi ahdistaa.

Vasti on syntymästä lähtien ollut erilainen blondi.

 Alussa ihailin koiran ulkoista olemusta, mutta pikkuhiljaa alkoi myös luonne ilmentyä...

Pennun kanssa käytiin monissa paikoissa.

Ensimmäiset kuukaudet Emma opetti pentua tavoille.

Vasti myös aiheutti useita kymmeniä, ellei satoja, hermoromahduksia touhuillessaan.

Me ollaan vaihdettu harrastusseuraa, vaikka googlesta ei ollut apua.

Meillä on käynyt vieraita ja Vasti on näyttänyt pojille pienestä pitäen,
että se on akkavalta tai onneton elämä.

Olen kärsinyt valtavasta himosta,
mutta jossain vaiheessa elämää kotiutan mustan kyykyn.

Rapatessa roiskuu ja eläessä saa osumaa...

Vasti on niittänyt myös mainetta kansikuvatyttönä ja kaverikoirana.

Ollaan oltu itsenäisiä, innokkaita ja ikävöity.

Tärkeää on ollut, että elämässä on mukana pinkkiä ja Ilves.

Ja vaikka sitä on vaikea uskoa, hulluholsku on myös nukkunut!

Vuoden aikana on tapahtunut ohjaajan pinnan ja koiran rintakehän venymistä.
Ennen iso on nyt sopiva.

Vuoden aikana on tapahtunut kaikkea uskomatonta paskaa ja valtavia menetyksiä,
mutta raitapaidan rakkaus on auttanut jaksamaan.

Vuosi sitten asuin kahden terrierin kanssa. Nyt asun yhden holskun kanssa. Jännä nähdä miltä tilanne näyttää vuoden päästä.

Emman menetin, mutta aika on parantanut haavoja ja elämässä on varmasti jossain kohtaa terrierin mentävä aukko.

Eppu viettää melko varmasti viimeistä jouluaan. Allergiat ja muut krempat ovat pahentuneet ja päällä on jatkuva Apoquel-lääkitys. Kesällä startattiin vielä agilityssä ja noustiin kakkosiin, mutta puolessa vuodessa koira on mennyt valtavasti alaspäin. On pappakoiran "syytä", että koirahommiin hairahduin. Paljon siltä opin ja parempaa ystävää en rankkaan elämään olisi voinut toivoa. Olen työstänyt luopumista pitkään ja kun aika on, tiedän, että olen uskollisimmalle velkaa arvollisen lopun.

Vuosi Vastin kanssa on ollut aivan omituinen. En vain täysin käsitä kuinka paljon olen saanut apua, tukea, vinkkejä ja uusia, upeita ihmisiä ympärilleni. Agilityn parissa raadoin niska limassa vuosia, ennen kuin kuuluin joukkoon. Nyt olen päässyt tuttujen ja tutun tuttujen kautta todella pitkälle lyhyessä ajassa. Paljon meillä on töitä edessä, mutta tiedän, että pyytäessä apua, tulen sitä saamaan. Mutta se on pakko sanoa, että kun suurimman osan ajastaan viettää ikäistään vanhempien kanssa, niin ärsyttää olla näin nuori. Olen henkisesti nelikymppinen vangittuna kaksikymppisen kehoon, joten elämässä on omat haasteensa. Joka tapauksessa olen oppinut holskuni kanssa paljon uutta ja tietotaito on kehittynyt huimasti. Odotan ensi vuotta innolla, koska valmistun 4kk päästä, pariin työpaikkaan on jalka reittä myöden oven välissä ja uusia koirahömpötyksiäkin on luvassa.

Tämä vuosi on ollut omituinen. Ensin ajattelen jotain ja seuraavan kerran kun huomaan, olenkin jo siellä, mikä hetki sitten oli vain ajatus. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, joilta olen oppinut paljon ja joita kunnioitan suuresti. Sellaisiin uusiin ihmisiin, jotka ovat minulle jonkin sortin idoleita lajeissaan. Olen valtavan kiitollinen kaikille, jotka ovat tähän mennessä oppejaan jakaneet ja mukaan ottaneet. KIITOS!

Olen viimeisen viikon viettänyt kotona aikaa opettamalla koiralle kaikenlaisia temppuja. Toiset temput ovat alkeita johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja jotkut ovat vain yhteistä hauskanpitoa. Olin aivan varma, etten enää osaa opettaa koiralle näitä hömpötyksiä, mitä terriereille opetin. Olen miettinyt myös paljon sitä, että meillä on mielentila ihan päin vittua, kun lähdetään treenaamaan johonkin treenaamisen vuoksi. En tiedä kumpi hermostuu ensin, mutta lopputulos on se, että koira käy ylikierroksilla ja itse kiroilen kuin merimies. Kotona temppuillessa kummallakin pysyy hermot kurissa, koira oppii nopeasti ja itselläkin on kivaa.

Miksi siis treenaaminen on meillä ollut niin kovin takkuista viime aikoina?

Keksin useita syitä. Oma mieliala, joka on onneksi jo parempaan päin, koska ympärilläni on ihmisiä, joiden seurassa on helppo ja hyvä olla. Kokemattomuus on yksi suuri tekijä, jonka vuoksi olen tehnyt ja tulen tekemään tyhmiä päätöksiä. Asiaa lohduttaa se, että jostainhan se on aloitettava ja ikinä ei ole valmis. Olen palkannut Vastia paljon saaliilla ja sitä kautta luonut hirviön. Hirviö on ehkä turhan ikävä ilmaus, mutta välillä on kyllä epäusko iskenyt vahvasti. Vasti on vahvasti saalisviettinen koira, jolla ei olisi tarvinnut saalista hirveämmin vahvistaa. Olen onnistunut luomaan koiraan hektisyyttä, jota siinä ei pentuna ollut. Noh, jälkiviisaus on typeryyttä, joten nyt sitten vain tehdään rauhaa ja laumaharjoitteita tehokuurina ja kiihdyttävä saalispalkka on minimissä. Paljon ollaankin jo edistytty ja keskiviikkona käytiin pahimmassa ylikiehumispaikassa eli treenihallilla tekemässä pitkästä aikaa sellainen tottis, että vieläkin on hyvä mieli.

Yksi, ehkä isoin syy on tavoitteellisuus. Alusta alkaen oli selvää, että pennusta tulee kisakoira. Aluksi Vastin piti suunnata pelastuspuolelle, mutta kun uudistettuna vaatimuksena on kahden lajin, haku ja jälki, osaaminen ja itsellä jäljen tavoitteellisuus tökkikin sitten pahemman kerran, vaihtui suunta. En tiedä päästäänkö Vastin kanssa ikinä montsukentälle näyttämään malikoille vähän Wannabitea, mutta niin pitkälle treenataan kuin mahdollista. Tämä tavoitteellisuus on luonut minulle ohjaajana paineet, jotka tunnistan ja myönnän vasta nyt. Kotona temppuillessa olen uskaltanut ylittää omat rajani kouluttajana, omat itse asettamani ja vääristyneet rajani. Jännitän valtavasti osaanko tehdä mitään oikein, joten käytännössä aina teen kaiken vähän puolittain. Se on ollut metodini elämässä niin pitkään kuin muistan. Ylioppilaskirjoituksetkin meni mielestäni säälittävän huonosti, vaikka ihan ok EMMC-paperit kirjoitin. Tiedän kuitenkin, että jos olisin oikeasti lukenut ja aidosti yrittänyt, voisi tulokset olla LLEM. En uskaltanut yrittää, koska jos ei yritä, ei epäonnistu. Olen huomannut, että Vastin kanssa tämä säälittävä ja jatkuva riman alitus ei toimi. Minun on oikeasti yritettävä tai lopetettava yrittämästä yhtään. Ja Vasti on ja pysyy, joten minun on opeteltava olemaan valmis epäonnistumaan ja tippumaan korkealta ja kovaa.

 Nyt arkikin on taas helpompaa, mutta kyllä murkkukotkotuksia on vielä rutkasti jäljellä. Vaikka olen palveluskoirapuolella ihan keltanokka, osaan onneksi lukea koiria aikas hyvin. Emman kanssa todella oppi olemaan herkkänä pienillekin eleille. Vastin kanssa siitä taidosta on todella ollut apua, koska koira provosoituu herkästi, mutta jos jännittyneisyyteen pääsee heti puuttumaan, tilanne menee ohi smoothisti. 

Ja se täytyy vielä erikseen mainita, että jonkin asteista rauhoittumista on havaittavissa! Nykyään kotona koira osaa jopa olla touhuamatta alvariinsa. Kasvattaja sanoi, kun tähän leikkiin lähdin, että ensimmäinen vuosi, puolitoista on erittäin rankkaa, mutta sitten helpottaa. Vasti on 1,5v 165 päivän päästä. Sitä odotellessa. ;)