Tämä kevät on ollut lievästi sanottuna kiireinen ja stressaava... Oli kirjoitukset, jatkuva sairastaminen ja lisäksi haalimani, useat, yhdistystyöt. Opin ainakin sen, missä omien voimavarojen raja menee. Nyt on lukio ohitse ja suuntana joko yhteisöpedagogin tai lähihoitajan opinnot. Aivan sama kumpaan pääsen, koska molempia kautta pääsen kivaan työhön. Joko lasten ja nuorten pariin yhteisöpedana tai lähihoitajana joko lasten tai päihdetyön pariin.

Hain toimintaterapeutiksi Jyväskylään, mutta hakupisteeni/todistukseni oli pistettä liian huonot. Hieman hämmästyin, koska M:n paperit kuitenkin kirjoitin. Tosin haun sulkeutumisen jälkeen kuulin kauhutarinoita toimintaterapeutin työstä, joten olen jopa helpottunut, etten joutunut pääsykokeisiin. Papereista vielä sen verran, että kovasti kaikki sukulaiset kehuivat todistustani, mutta itse olen kyllä hieman harmissani. Olen ollut lokakuusta lähtien lähes jatkuvasti kuumeinen ja kipeä ja tämä vaikutti sekä lukemiseen että kokeisiin. Tuloksissa se näkyy erityisesti englannin ja äidinkielen arvosanoissa, jotka itse koen olevan reilusti alakanttiin. Tein kuitenkin siinä olotilassa parhaani ja siihen nähden olen tyytyväinen.

Koirat ovat koko kevään olleet paitsiossa ja Emma alkoi olemaan kotona jo aivan mahdoton villikko. Ilmojen lämmettyä aloitettiin agilityn viikkotreenauksen lisäksi haku ja uusimpana mejä. Ajattelin, että joskus neidin kanssa voisi mennä mejässä kokeisiin asti, mutta homma saattaa kaatua laukausvarmuuteen. Sen verran Emma kovia ääniä pelkää, etten usko sen selviävän laukauksesta. Noh, mejää jatketaan kuitenkin meidän molempien mielenterveyden vuoksi. Koira tykkää ja väsähtää. Joten tilanne on win-win. Hakuun parson ei ehkä ole paras mahdollinen otus, mutta pikkuhiljaa Emma on tajunnut jutun jujun. Otin Eppuakin pari kertaa mukaan, mutta eipä taida olla huonokuuloisen, huononäköisen ja huononenäisen laji. Eppu on jo vanha ♥

Hieroja kävi hieromassa molemmat ja samalla antoi vanhuksen hoitovinkkejä. Eppu oli ensimmäistä kertaa oikeasti hieronnassa ja eipä olisi uskonut. Pappa makasi kyljellään kiltisti kokoajan eikä edes jumien kohdalla vikuroinut vastaan. Eppu ei ikinä näytä, vaikka tekisi kuinka kipeää tahansa. Toisin on tämän meidän kokeneen hierottavan laita, joka heilui ja vääntelehti minkä ehti.. Jos Emmaan sattuu, tai edes vähän nipistää, niin sehän sitten näkyy! Sinänsä se on kyllä parempi, että näyttää, jos sattuu. Epun kanssa sitä vähän pelkäänkin, että koira on sitten kovin kipuinen lopussa ja kupsahtaa varoittamatta.

Hemppa hönökorva on kevään aikana saanut jo kaksi luvaa, mikä on samalla hienoa ja hämmentävää. Hienoa, että koira osaa ja minä osaan, mutta hämmentävää, koska koira sittenkin osaa ja minä sittenkin osaan. Viime vuoden muutamat kisat meni siinä, että Emma karkasi radalta pallon perään. Nyt on ilmennyt uusi ongelma. Jos kisoissa on mukana apulainen eli poikaystävä tai äiti, lähtee koira radalta apulaisen luokse. Eli yksin täytyy kisoissa selvitä. Treeneissä ei ole yhtään niin jännää kuin kisoissa, joten treeneissä radalla pysytään ihan hienosti, vaikka olisikin joku mukana. Kevään aikana on Emman kanssa saatu sellainen connection, että radalla tekeminen sujuu nyt tosi hyvin. Tästä on hyvä jatkaa ja varsinkin, kun on hyvässä opissa! 

Pappa on tänä keväänä päässyt verestämään muistoja kaksiin kisoihin ja kumpaisestakin on kotiin tuotu luva. Näin ollen Eppu nousi näin ikämiehenä kakkosiin. Epun kanssahan agility aloitettiin vasta koiran olleessa 4v. Treenattiin agilityä puolivuotta siellä ja toinen täällä, kunnes kastrointi kuuden vuoden iässä vei vauhdin. Tuolloin ajattelin Epun agilityn olevan ohi, kun vauhti katosi ja hemmetti kun näin jälkikäteen harmittaa. Olisi vain pitänyt jatkaa kisaamista vaikka sitten vain joskus ja jouluna, mutta kuitenkin! Olisi pysynyt koiran paino hallinnassa ja mieli virkeänä paremmin. Emman tultua taloon Eppu on jäänyt täysin kakkoskoiraksi. Vasta tänä keväänä, Epun voinnin välillä romahtaessa, olen herännyt senkin suhteen. Pappa ei jaksa hirveästi kortisonin väsyttäessä, mutta nauttii niistä hetkistä, kun saa yhdessä tehdä. Kesäksi missioni onkin lähteä viikottain Epun kanssa yhdessä jonnekin hömpöttelemään ja samalla opettaa Emma olemaan oikeasti yksin kotona. Neiti ei oikeasti yksin ole montaakaan kertaa ollut ja aina on silloinkin jäänyt haukkumaan perään. Eppu ei kuitenkaan ikuisesti tule olemaan maisemissa Emman seurana...

Syksyllä elämä saattaa olla Jyväskylässä tai Ylöjärvellä. Muutoksia on kuitenkin luvassa, kun minustakin on nyt tullut jo iso tyttö. En tiedä kumpaa toivoisin, kotiseudulla pysymistä vai uusia tuulia. Laitetaan tulevaisuus Herran haltuun ja eletään nyt hetkessä!