Ennen kuin sain tietooni Emman selän tulokset, kirjoittelin Ylöjärven koirakerhon lehteen, Nelivetoon, jutun koiran burnoutista. Emma kun viime vuonna alkoi olla liian väsynyt. Selän tulosten saamisen jälkeen palasin monta kertaa viime vuoteen ja mietin oliko silloinen käytös jo selän oireilua. Olinko vain sokea näkemään koiran kipua vai oliko se oikeasti loppuunpalaminen? Pitkään mietin, mutta lopputulos oli se, että silloin koiran outous johtui aidosti liian vähäisestä levosta. Silloin koira oli kontaktihaluton, uupunut ja innoton eikä siihen liittynyt liikkeiden epäpuhtautta tai kipuilua kuten tänä kesänä on ilmennyt. Liitän tähän tuon kirjoitelmani ja muistutan, että vaikka tekstissä niin lukee, emme treenaa enää agilitya lainkaan.
 

Kun koira väsyy

Agility on nopeatempoinen laji ja sen suosio on kasvanut huimasti viime vuosina. Yhteinen mielekäs harrastus on omiaan kohentamaan koirakon välistä suhdetta, mutta meillä ihmisillä tuppaa olla hirveä kiire saada koirat kilpailuvalmiiksi ja kohti menestystä. Tunnustan, että olen itse syyllistynyt tähän kiirehtimiseen ja antanut oman kilpailuvietin ajaa järkevän treenaamisen edelle.

Viime vuonna loppukesästä nuorempi koirani alkoi oireilla. Agility ei innostanut koiraa samalla tavalla kuin ennen. Kyllä se teki ja totteli, mutta into oli poissa. Pian kontaktihaluttomuus levisi treenikentältä kotiin ja lenkeille. Mietin pääni puhki, mikä koiraa voisi vaivata, mutta en keksinyt syytä. En ymmärtänyt koiraani.  Päätin jäädä talveksi tauolle agilitystä ja katsoa keväällä uudestaan, josko enää lainkaan jatkaisimme. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli erittäin viisas päätös! Olin nimittäin viikossa ohjatun koulutuksen lisäksi käynyt yleensä pari kertaa itsekseni harjoittelemassa keppejä, kontaktia ja jotain vaihtelevaa parin esteen ratapätkää. Lisäksi pitkät ja rankat lenkit, vaativat temppuharjoittelut päivittäin kuluttivat koiraa. Teimme paljon kaikenlaista ja kunnon lepopäiviä ei oikeastaan ollut. Koirani paloi loppuun.

Syksyn ja talven yhteinen tekeminen oli abiturienttivuoteni vuoksi minimissä, mutta eipä se koiria, varsinkaan tätä nuorempaa ja aktiivisempaa, näyttänyt haittaavan. Tauolle jäännin jälkeen pari kuukautta meni sen osalta nukkuessa ja vain ollessa. Kun keväällä menimme kuukausien treenitauon ja lepokauden jälkeen “toivotaan, toivotaan”-asenteella agilitykilpailuihin, oli radalla innokas ja pätevä ensimmäisen luokkanousutuloksensa napannut koira. Silloin tajusin, mistä loppukesän vaikeudet olivat johtuneet ja kuinka tärkeää on edetä tarpeeksi rauhallisesti ja muistaa pyhittää lepopäivät.

Usein puhutaan, ettei aktiivisille koirille riitä mikään virikkeiden ja liikunnan määrä, mutta suosittelen keskittymään laatuun eikä määrään. Toiset koirat voivat reagoida liian vähäiseen lepopäivien määrään täysin päin vastaisella tavalla kuin omani. Myös se tottelemattomaksi riekkujaksi muuttunut koira voi olla yliväsynyt. Nykyään treenaamme agilityä enintään kerran viikossa ja muita lajeja kuten hakua muutamia kertoja kuukaudessa. Koira on selvästi innokkaampi, kuuliaisempi ja kestää toistoja paremmin kuin vuosi sitten ja tällaisen koiran kanssa mukavampi tehdä ja treenata.

Monet tuntemani koirakot treenaavat useita kertoja viikossa ja kisaavat siihen päälle aktiivisesti. Oman kokemukseni perusteella en voi olla miettimättä, tekeekö koira tekemisen ilosta vai tekemisen pakosta? Tietysti koiran virikkeiden ja tekemisen tarve riippuu koiran luonteesta, rodusta ja sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, mutta joskus me omistajat vaadimme liikaa. Tiedän, että toiset koirat kestävät treenausta paremmin kuin omani, mutta haluan silti muistuttaa kaikille, että koira on eläin eikä kone. Se voi olla väsynyt eikä sitä välttämättä aina huvita. Meidän tehtävämme on yrittää kuunnella koiriamme ja siinä tehtävässä ei ikinä ole tarpeeksi hyvä.
 

Joku saattaa sanoa, että höpöhöpö ja inhimillistän koiriani liikaa. Myönnän, osaltaa väitteessä onkin ehkä perää. Kuitenkin olen vahvasti sitä mieltä, että viime vuonna alkusyksystä koirani poikkeava käytös johtui liiasta aktiviteetista ja liian vähästä levosta. Olen viime aikoina itse juossut päivästä toiseen aamusta iltaan ja huomannut, että myös minun jaksamisella on rajansa. Päätinkin, että kunhan syyskuu on kunnialla ohi, meidän tiimillä on viikossa vähintää kolme koti-iltaa. Kolme iltaa on minulle ihan huima määrä, koska nykyään itse juoksen aamusta iltaan jossain joko koiran/koirien kanssa tai ilman. Koti-illan aikana voidaan leikkiä ja löhötä, mutta uutta ei treenata, vanhoja oppeja ei hinkata ja seuraamisen ja ohitusten ongelmia ei mälvätä.

Suosittelen kaikille ottamaan sitä aikaa itselleen ja omien lasten ja/tai koirien kanssa vain olemiselle. (En tarkoita, että pyöritään vain sen oman navan ympärillä. Tarkoitan, että kun on itsellä voimia, jaksaa olla parempi ihminen.)