Otsikossa esitin kysymyksen, jota olen vuosia miettinyt, mutta erityisesti se on ollut mielen päällä tänä syksynä. Halu kirjoittaa aiheesta kumpusi Helsingin Sanomissa olleesta kolumnista.

Kolumnisti oli harkinnut koiraa pitkään, hankkinut sen ja antanut takaisin kasvattajalle parin viikon jälkeen, koska "en rakastunut tai kokenut erityistä kiintymystä." Vaikka olenkin sitä mieltä, että itse haluan koiran herättävän minussa tunteita, minulle oli aivan uusi asia, että joku antaa koiran pois sillä perusteella, ettei se tunnu oikealta. Olen ollut siinä luulossa, että on julkisesti hyväksytympää ja parempi, kun koiraan ei kiinny niin kovin. Itse kun olen niin hörhöytynyt jo, että enemmän kuulen argumentteja koiriin kiintymistä vastaan kuin puolesta. Olen kasvanut perheessä, jossa on ollut aina koiria. No okei, Remun ja Ticon välillä oli jokunen kuukausi väliä, mutta käytännössä vanhemmillani on aina ollut koira. Eivät he ole niitä kohtaan mitään sen kummempaa tunteneet. "Se on vain koira," isäni monesti sanoo, kun selitän silmät loistaen Emman uusimmista käänteistä. Se on koira, mutta eikö se saa olla enemmän kuin "vain koira"?

Koiriin suhtautuminen jakaa ihmisiä. Monet kerrat kuulen ei-koirallisilta kavereilta tai sukulaisilta kommentteja kuten "onhan noi ihan kivoja, mutta...." tai "kyllä sä vielä löydät elämällesi oikean tarkoituksen." Tuskin kukaan sanojaan pahalla tarkoittaa, mutta kyllä sattuu. Sattuu aivan helvetisti. Koirani eivät ole minulle vain koiria. Ne ovat parhaita ystäviäni, tuki ja turva, laumani, perheeni. En minäkään mene sanomaan ihmisille, että "kylläpäs sulla on ruma ja rasittava lapsi, eikö jo kaduta tollaisen pyöräyttäminen?"  Kyllä, vertasin juuri koiria lapsiin.

Monet hokevat pää punaisena kuinka koira ei saa olla lapsen korvike. Miksei? Toki koirat voivat olla lapsen korvikkeita, mutta niitä ei saa inhimillistää liikaa. On eri asia rakastaa koiraa kuin lastaan tai pitää koiraa lapsena. Käytin juuri R-sanaa, mutta saako koiria rakastaa? Useimmat lienevät sitä mieltä, että ei koiria voi rakastaa. Niihin kiintyy, mutta vain ihmisiä voi rakastaa. No jos asia on niin, en rakasta puoliakaan niistä, joita sanon rakastavani siskona, ystävänä, ihmisenä. Kiintymykseni koiriin kuin sattuu olemaan paljon vahvempi kuin valtaosa ihmissuhteistani.

Olen vielä puolitoista kuukautta 19-vuotias ja olen jo agilityn koetoimitsija, muutamaa harjoittelua vaille koulutusohjaaja, agilitytoimikunnan jäsen, agilityvastaava ja hallituksen varajäsen. Minä en vain tykkää koirista. Ei pelkällä tykkäämisellä tai kiintymisellä jakseta kahlata kaikkia näitä vuosia siinä ennakkoluulojen ja vähättelyn meressä, jossa ikäni vuoksi olen seilannut ja tulen vielä pitkään seilaamaan. Olipas teatraalisesti sanottu, mutta yhtä kaikki, rankkaa on ollut. Olen jaksanut, koska olen halunnut kehittää itseäni koiriani varten. Nykyisiä ja tulevia. Rakastan koiriani, vaikka vanhempani, lähes koko sukuni, iso osa ystävistäni, jokainen uusi tuttavuus pitää minua aivan kajahtaneena ja odottaa, että tulen järkiini. Tykkään elämästäni tällä hetkellä todella paljon. Onhan noi kaksi karvaista välillä huonona, mutta olen onnellinen koirieni kanssa. Ei tällä elämäntavalla ole järjen kanssa mitään tekemistä.

ps. lisäpatteri on hakusessa.