IMG_20161213_184542.jpg

Mitä näet ylläolevissa kuvissa?

Nuorehko naishenkilö eri tilanteissa. Koira. Ystävältä lainatut silmälasit, koska nuorehkon naishenkilön näkö on vanha. HST-Finlandin treenihousut. Listaa yksityiskohdista voisi jatkaa ja jatkaa. Se, mikä jää havaitsematta, on kuvassa olevan henkilön vakava masennus. Se ei näy, mutta se on todellisuutta.


Olen pitkin syksyä kirjoitellut kuinka on ollut oman mielialan kanssa ongelmia. Masennus on edelleen yhteiskunnassa vähätelty ja nolosteltu sairaus. Kysyin tänä syksynä 15-17 vuotiailta nuorilta, kumpi on helpompi kertoa kavereille: olen kuumeessa vai olen masentunut. Valtaosa vastasi kuumeen ja vain muutama sanoi asioiden olevan yhtä helppo sanoa ääneen. Tulos oli odotettu. Väitän, että mitä enemmän ikää testiryhmään lisättäisiin, sitä vaikeampi on masennus sanoa ääneen. Toki on poikkeuksia! Mielenterveysongelmat koetaan häpeällisiksi, vaikka vuosittain n. 5% suomalaisista sairastuu masennukseen (=diagnosoidaan lääkärissä ja tähän vielä päälle ne, jotka eivät mene lääkärin puheille) ja masennus on tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien ohella suurin työkyvyttömyyseläkkeellä jäännin syy. Siksi tahdonkin nyt kertoa omista kokemuksistani liittyen masennukseen.

Olen miettinyt paljon, mikä laukaisi masennuksen ja olen keksinyt useita pieniä syitä. Huoli läheisistä, kun porukkaa romahteli vierestä tiuhaa tahtia, ihmissuhteet, joista on ollut haittaa, taloudellinen stressi, koulu, polvien tuomio, käsittelemätön suru Emman lopetukseen liittyen, omien tarpeiden jatkuva laiminlyönti muiden vuoksi, koiran vaativuus ja monet muut pienet asiat. Joitain syitä en varmasti osaa sanoittaa enkä välttämättä itse tiedostakaan. Masennus ei tarvitse aina suurta kriisiä lauetakseen. Suurin osa olettamistani syistä on normaaliin elämään liittyviä ja niiden kanssa pärjää, mutta kun niitä vain kertyy ja kertyy, ei aina välttämättä jaksakaan. Varsinkin, jos on samanlainen tuppisuu kuin minä olin vielä pari kuukautta sitten. En puhunut pahasta olostani kuin osittain sivulauseessa ja muutamalle. Kenellekään en aluksi kertonut kuinka asiat todella olivat, kunnes lopulta huolestuin itsestäni oikeasti.

_9299404.jpg

Miten sitten masennus ilmenee minussa? Olen tämänkin syksyn aikana kohdannut paljon ihmisiä, hymyillyt, nauranut heidän jutuilleen ja jutellut niitä näitä. Olen käynyt koulussa, töissä ja työharjoittelussa. Eikä kukaan olisi voinut arvata kuinka väsynyt, ahdistunut ja lopussa olin, jos en halunnut näyttää sitä. Olen loistava näyttelemään, että kaikki on hyvin ja elämä on kivaa. En todellakaan ymmärrä, mistä keräsin voimia kulisseihini, mutta kotona istuinkin sitten lattialla, tuijotin tyhjyyteen ja vapisin. En jaksanut edes itkeä. En inahtaakaan. Istuin vain ja yritin saada hengitettyä. Onneksi on ollut Vasti seurana, koska kovin kauaa en ehtinyt yksinäni murehtimaan ennen kuin koira repi sukkaa pois jalasta tai tunki lelua naamaan.

Kun on masentunut, pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Siivoaminen kotona, kaupassa käynti ja muu arjen pyöritys on ollut "aika vaikeaa", koska koulu/työpäivän jälkeen, käyttettyäni koiran ulkona, olen mennyt nukkumaan. Nukkunut tunnin tai pari tai kolme ja noussut sitten istumaan joko lattialla tai sohvalla. Voimia ei ole ollut tehdä mitään. Parin tunnin istumisen jälkeen olen käynyt iltalenkillä, joka ei sattuneesta syystä useinkaa ole ollut normaali 1-1,5h. Iltatoimia suorittaessa se on iskenyt. Valtava, lamauttava ahdistus. Monet, monet kerrat olen tippunut seisomasta lattialle ja hengitys lamautunut, kun olen melkein pyörtynyt ahdistuksen vuoksi. Suoranaisia paniikkikohtauksiakin on ollut, aina iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa. Tämän vuoksi koen vieläkin illat ahdistavina.

P5119367.jpg

Suomessa vuosittain tehdyistä itsemurhista 2/3 juontaa juurensa mielenterveysongelmiin ja masennukseen. Joka toinen päivä suomalainen vanhus tekee itsemurhan yksinäisyyden vuoksi. Suomi kuuluu nuorten itsemurhatilastoiden kärkimaihin. Kuten Chisu toteaa laulussaan, on Suomi varsin masentunut maa. Tähän kohtaan on rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että olen miettinyt kuolemaa ja kuinka olisi helpompaa, jos lakkaisi vain olemasta. Mutta minulla on syy elää. Se syy istuu vieressä ja tuijottaa syyttävästi, kun en huomioi sitä kirjoittelultani. Se on syy, miksi olen jaksanut nousta aamulla sängystä. Se on jollekin vain koira, mutta minulle se on vaikeina aikoina ollut syy yrittää. Hyvä syy yrittää.

Unettomuus ja 2-3h välein herääminen eivät tee kenellekään hyvää, mutta minulle ne ovat tuttuja. Muistan kuinka hotellissa Joensuussa nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin 8h putkeen levollisesti ja heräämättä kesken unien. Aamulla olo oli varsin taivaallinen. Vaikka mieliala on ollut maassa jo kuukausia, vasta kun alkoi ilmetä ahdistuskohtauksia ja uni häiriintyi, myönsin itselleni, että nyt pitää hakea apua. Puhuin läheisilleni olostani ja useimmat järkyttyivät syvästi. Hakeuduin koulupsykologin juttusille ja aloin tosissani työstämään masennusta. Kun pääsin päivän jälkeen kotiin ja sänky kirkui minua nukkumaan, päätinkin taistella vastaan ja lähdin lenkille tai treenaamaan. (jos on todella väsynyt, ei aina kannata treenata koiraa, mutta tässä tapauksessa treenit oli parasta terapiaa.)

Kannustan sinua kysymään siltä väsähtäneen oloiselta tutulta, onko kaikki hyvin.
Kannustan sinua puhumaan läheisille pahasta olosta ja korostan, että älkää jääkö yksin! 
Jos läheinen avautuu sinulle pahasta olostaan, pysähdy ja kuuntele. Sinun ei tarvitse yrittää parantaa toista, koska siihen et pysty, mutta tarvittaessa rohkaise hakemaan ammattiapua. Vaikka itse pystyn puhumaan sairaudesta, en missään nimessä ole vielä kunnossa. Olen matkalla oikeaan suuntaan. Saan tehdä töitä ja varmaan tulee takapakkia, mutta olen taistelutahtoinen ja pirun sinnikäs. Ja yllättävän vahva.


Loppuun vähän huumoria.
https://www.youtube.com/watch?v=A1s724LOboA


ps. saa tulla puhumaan asiasta kanssani, jos alkoi ahdistaa.