Minulla on koirantappajan maine. Näin ainakin eräs parsonkasvattaja antoi ymmärtää, kun ohimennen hänen pennuista ja suunnitelmista kysyin alustavien suunnitelmien mentyä puihin. Ilmeisesti entiset ystäväni, tai ihmiset, joita luulin ystävikseni, tietävät paremmin Emman kohtalon kuin minä, joka elin arkea koiran kanssa. Emma oli viimeisinä aikoinaan todella kipeä, sai kipulääkettä, hyökki kivun vuoksi Vastin päälle, oli apaattinen ja selvästi kärsi. Emman lopetus oli elämäni vaikein paikka, mutta samalla olin helpottunut. Nyt koiran ei tarvinnut enää kärsiä kivusta ja itsekkäästi ajatellen: minun ei tarvinnut stressata kipeän koiran vointia. Mutta ilmeisesti joku tietää paremmin ja Emma oli terve ja lopetin sen vain, koska en jaksanut pikku koiraa enää. Paljon minua on loukattu, rikottu ja haukuttu, mutta kukaan, koskaan, ikinä ei ole vajonnut yhtä alas.

Viime aikoina olen puhunut ystävien kanssa paljon koiran lopettamisesta, koska se on valitettavasti meidän jokaisen koirallisen joskus kohdattava. Usein on toistunut sama lause: "minua pidetään sitten koirantappajana..." Millä oikeudelle kukaan arvostelee toista noin julkeasti? Kuka on pätevä sanomaan milloin on tehty tarpeeksi ja milloin on aika luovuttaa? Miten kukaan ulkopuolinen voisi tietää koiran, omistajan ja perheen elämästä riittävästi sanoakseen, että koira on tapettu turhaan? Monesti olen kuullut myös lauseen: "hävettää myöntää, mutta olen helpottunut, kun koira on nyt lopetettu." Miksi on häpeällistä sanoa, ettei halunnut ystävänsä enää kärsivän? Miksi ei saa sanoa, että lopetus oli ainoa ja oikea vaihtoehto? Minä olin Emman sydämen pysähdyttyä pohjattoman surullinen, mutta samalla helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen Emmasta ja kiitollinen, että palvelusparsonin kivut ja paniikkikohtaukset olisivat nyt ohi. 

Välillä kulkiessa kaupungilla näkee koiria, jotka olisin itse jo päästänyt tuskista. Pitkään naapurissa asui vanha berni, joka ei pystynyt enää kunnolla kävelemään, askeleet horjuivat ja koiran liikkuminen oli äärettömän hidasta ja tuskaisen näköistä. Omistaja kulki ylpeänä koiran kanssa eikä ilmeisesti halunnut myöntää koiransa tilaa. On erittäin surullista kohdata tällainen koira, jonka loppu on pelkkää kituuttamista. Onko se hyväksyttävämpää lopettaa koira vasta sitten, kun kroppa jo pettää kuin lopettaa silloin, kun oireet vasta alkavat haittaamaan elämää?

Toisena ääripäänä on sitten lopettaa yhtäkkiä nuori ja hyväkuntoinen koira, kuten Emma. Ulkoisesti koirassa ei näkynyt mitään "vikaa", mitä nyt lantio oli vähän kaarella jumeista ja kivuista johtuen, mutta eipä sitä ihmiset osanneet katsoa. Syksy oli taistelua, joulun aikaan helpotti, sitten koiran taas vointi romahti ja neiti ontui 15min kävelyltä kotiin. Ulkopuoliset eivät nähneet koiran ontumista. En ottanut siitä videota facebookiin eikä se näille paskanpuhujille olisi riittänytkään. Ihmiselle, joka ei halua uskoa, ei riitä mitkään todisteet. Se on tämä vaihtoehtoinen totuus niin trendikästä nykyään. Tiedän itse, että tein oikean päätöksen ja olen ylpeä, että pystyin siihen. Ajattelin koiran parasta enkä todellakaan häpeä tai kadu päätöstäni.

Nykyään koiria pidetään elossa viimeiseen asti ja kuten bernin tapauksessa, joskus sen pisteen ylikin. Miksi siis järkevä ja koiraa kohtaan reilu ajoissa lopettaminen leimataan pahaksi, tuomittavaksi koiran tappamiseksi? Koiran menettäminen on aina surullista ja sitä surua tulisi kunnioittaa eikä vähätellä tai tuomita! Vasti on rakkainta elämässäni tällä hetkellä, mutta mikäli sille sattuisi jokin vakava tapaturma, josta se selviäisi hengissä, mutta menettäisi raajoja/raajojen osia, saisi erittäin vakavia ja vaikeita murtumia tai joutuisi kärsimään kivuista lopun elämää, en empisi tehdä päätöstä. En luovu koiristani, vaikka niistä ei kisatykkejä tulisi, mutta jatkuvaan kärsimykseen en aio koiriani ikinä alistaa. Olen rakkaille ystävilleni velkaa armollisen, mielummin liian aikaisen lopun kuin yhtäkään päivää liikaa kivussa.

Kirjoitus on omistettu kolmelle hienolle enkelikoiralle omistajineen:
isolle pojalle, pienelle pojalle ja yhdelle neidille.

Taivaan enkelten kyliin, 
sinut luotamme lähetettiin, 
Pyhän Jumalan lämpimään syliin, 
käsiin suuriin ja rakastaviin.