Olen viettänyt parin päivän suruaikaa Töppiksen poismuuton vuoksi. Se oli vain tilapäiskotilainen ja olin jo päättänyt, ettei siitä tule lauman varsinaista jäsentä, mutta kyllä siihen vammaiseen ehti kiintyä. Töppöjalkainen voi uudessa tilapäikodissa hyvin ja nukkuu sängyssä. Iloinen olen siitä, että sain kohdata tämän ilopillerin. Antoi paljon, vaikkei kauaa vaikuttanutkaan meillä. Muistot säilyy ikuisesti.

Koirallinen elämä kärsii samaan aikaan sekä lamaa että treeni-intoa. Minulla on tälle vuodelle suunnitelmia ja mikäli koutsi tahtoo jatkaa meidän kanssa, en muuta syksyllä Joensuuhun. On kunnia saada treenata ihmisen opissa, joka osaa auttaa ja koira kehittyy. Vapaaehtoisesti en parhaan opista lähde. Treeniryhmä on huippu ja saan niistä naisista valtavasti energiaa. Team Pink <3

Itse arvostan itseäni paljon. Pidän itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hyväksynyt virheeni, mahdolliset liikakilot, huonot polvet, sokeririippuvuuden ja muut kotkotukset. On ollut ikävää huomata, etteivät kaikki kunnioitakaan minua tippaakaan. Minua on yritetty laittaa muottiin, johon en kuulu ja johon en aio alistua. Mielestäni jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja jokaisella on ihmisoikeudet. Pöyristyttävän moni ei ole kanssani samaa mieltä vaan surutta laittaisi monttuun huonojen koirien lisäksi erilaisia ihmisiä. On todella surullista taivaltaa tässä vihaisessa maailmassa.

Suoritan viimeistä työharjoittelua päiväkodissa 1,5-3 vuotiaiden ryhmässä. Lapset ovat ihania, mutta työ on henkisesti kovin raskasta. Läheskään yhtä rankkaa ei ole työskennellä kuolevien vanhusten parissa. Kuolema on lohdullista muistisairaiden kohdalla. Lapsilla kaikki elämän tuoma paska on vielä edessä. Työni on kasvattaa ja valmistaa lapsia yhdessä vanhempien kanssa tähän maailmaan. Kylmään, pahaan ja jatkuvasti suvaitsemattomampaan maailmaan. On rankkaa tietää, että noilta pienokaisilta riistetään viattomuus aivan liian pian.

Itse en usko, että välttämättä ikinä tulen biologisia lapsia hankkimaan, mutta arvostan kaikkia, jotka niitä tekee ja siten mahdollistaa työni. Olen 10-vuotiaasta asti unelmoinut lastenkodin perustamisesta tai sijaisperheenä toimimisesta. Haluan olla rikkinäisten turvana ja opettaa hyväksymään itsensä puutteista huolimatta. Haluan opettaa lapsille kestävän arvopohjan ja näyttää, että rakkaus on voimakkaampi kuin viha, pelko ja katkeruus yhteensä. Toiveenani on opettaa lapsia olemaan avoimempia, rohkeampi ja rakastavampia kuin monet aikuiset tällä hetkellä.

Ihmiset sanovat, että olen rohkea, mutta minusta se on surullista, jos omana itsenään oleminen on jotenkin tavallista rohkeampaa. En koe olevani rohkea. Olen minä. Hyväksyn itseni ja en häpeä itseäni. Monet minua tuplasta vanhemmat kriiseilevät siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Sen haluan lapsille opettaa: itse on avain onneensa. Tänään istuin muina miehinä päiväkodin johtajan ja päivähoidon aluepäällikön kanssa samaan kahvipöytään enkä ollut rohkea tehdessäni niin. Halusin vain kahvia. Älkää hyvät ihmiset alistuko siihen, mihin muut teidät tuuppaa, jos ette itse halua!