Kesästä selviydyttiin. Muuta ei oikeastaan tehtykään. Paitsi hommasin pennun. Ja käytiin Lapissa miehen ja koirien kanssa. No hyvä on. Paljon asioita tapahtui, mutta silti tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taloon tullut pentu, Jiska aka Nakki aka Jipetintti, on lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira. Valloittava ötökkä, joka rakastaa kaikkia ja kaikkea. Eläinlääkäri kuvaili pentua rokotuksella leppoisaksi ja fiksun oloiseksi pennuksi, jolla on kerrassaan mahtava luonne. Tämä rohkea villikko on ollut mukanani vanhuksia hoitamassa ja onkin siinä hommassa erittäin pätevä. Isona poikana kaverikoirailu ja mejä tulevat olemaan Nakin alaa. Tällä hetkellä pentu ei osaa edes istua käskystä. Vielä. Mäyräkoira on Vastin jälkeen hyvin, hyvin erilainen. Mäyräkoira tekee tasan silloin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Keskittymiskyky Nakilla on hieman hakusessa. Jos ruokakippo ei laskeudu heti, on parempi lähteä leikkimään omiaan kuin laskea tapapuoli maahan. Vaikka tätäkin ollaan harjoiteltu viikkoja, niin aina ei vain malta.

On ollut virkistävää päästä seuraamaan mäyräkoiran elämää ja tutustumaan tähän kaikkien tunnistamaan ikoniseen rotuun arjessa. Nakki on ihana ja vitsikäs. Se yrittää pistää kymmenen kertaa isompaa hollannikasta kuriin. Iso tyttö kellahtaa kyljelleen ja antaa pennun riekkua päällään. Vastin hermot ovat pennun kanssa olleet uskomattoman pitkät. Jiska tekee yllätyshyökkäyksiä naskalit Vastin kaulanahkaan upoten ja isompi vain nauttii. Hulluilla on hupia toisistaan.

Jiskaan tutustuessa olen miettinyt paljon myös koiraharrastamisen mielekkyyttä. Ennen ajattelin, että koiralla tulee olla selvä tehtävä ja treenaaminen on tärkeintä koiraihmisyydessä. Nakki on saanut tietyilä osin kasvaa kuin pellossa. Sille ei ole opettamalla opetettu mitään, sisäsiisteys on vaiheessa, se saa nukkua sohvalla ja välillä otan sänkyynkin. SIlti tuo pieni ihme on tuonut minulle suunnattomasti iloa. Ihan vain olemalla olemassa. Ei ole tarvinnut huhkia ja treenata otsa hiessä, jotta saan suuren ilon. On mahtavaa päästä seuraamaan pennun kasvua ja omaehtoista oppimista ilman stressiä ja vitutusta epäonnistuneista treeneistä sun muista.

Olen muutamia kuukausia elänyt treenittömässä tyhjiössä ja yrittänyt saada vain arkea sujumaan ja lattiaa olemaan edes hetkittäin karvaton ja pissitön. Olen miettinyt syitä, miksi harrastaa ja mitä harrastaa ja miten harrastaa. Selvää on, että haluan koiran kanssa jotain tehdä. Selvää on myös se, että viihdyn paremmin yksilöharrastajana kuin porukassa. Koko koiraharrastusaikana eli sen reilu 12 vuotta olen kipuillut kuulumattomuutta toisten harrastajien porukkaan. Olin pitkään se pikkutyttö, jonka vanhemmat odottivat agilitykentän reunalla. Outolintu, jolle ei edes puhuttu. Nyt olen vähän vanhempi, mutta silti niin kovin nuori. Viihdyn paremmin itseäni tuplasta, jopa triplasti vanhempien ihmisten seurassa, mutta siltikään en koe kuuluvani porukkaan, vaikka juttuun heidän kanssaan tulisinkin. En ole vuosikymmeniä vielä ehtinyt koiraihmisten parissa liikkua, mutta olen jo nyt kurkkua myöten täynnä kieroilua, paskapuheita ja valehtelua. Miksi harrastaminen koiran kanssa vaatii näiden paskapuheiden kuuntelua ja sitä, että sinun ja koirasi maine saatetaan mustata silkasta kateudesta ja pelosta?

Olen kyllästynyt ja kyynistynyt. Isäni on aina sanonut koiraihmisia hulluiksi, kun uhraamme rahaa ja aikaa kaikenlaiseen päättömään kuten tottistreenehin vesisateessa tai aivan liian varhain aamuyöstä heräämiseen, jotta ehtii kisapaikalle. Mitä koiraharrastamisesta saa palkaksi? Iloisen koiran, hyvän mielen, ystävät, tittelit, valheet, vihamiehet, stressin, vitutuksen ja muita samansuuntaisia. Mitä jos haluan vain harrastaa koirani kanssa ilman tuota loppupään paskaa, joka tuntuu tulevan aina väkisin mukana? Se taitaa osaltani olla jo myöhäistä, koska koiranihan on väärän rotuinen, väärästä kennelistä, itse en osaa mitään enkä liioin ymmärrä koirista mitään. Ja jahtaan kanejakin keskellä kirkasta päivää parvekkeella... :D 

En tiedä miksi jotkut koiraihmiset ovat niin vihamielistä ja kateellista porukkaa, mutta omalla kohdallani tauko kaikesta ylimääräisestä koirahömpötyksestä voisi tehdä hyvää. Tunnen paljon hienoa ja fiksuja koirien kanssa harrastavia, mutta kaikki me osaamme nimetä niitä kusipäitä, jotka panettelevat ja kieroilevat. Siksi me Vastin ja Jiskan kanssa pysymme toistaiseksi lajeissa, joita puuhaamme keskenämme omaksi iloksi ja välillä raahaamme sukulaisia eksymään metsään.