keskiviikko, 5. huhtikuu 2017

Takkihommia

Saatiin kunnia toimia testaajina kouluttajamme ideoimalle ja suunnittelemalle takille, jonka Janutex on yhteistyössä valmistanut. Takki on vielä prototyyppiasteella, mutta pakko myöntää, että jo nyt tämä vannoutunut BOTilainen on nyt kääntänyt takin parempaan.

17800394_10212273635378486_8228434662831

Vasti on hikipulla eli ei takkia lenkkeillessä tarvitse kuin kireämmillä pakkasilla. Autossa odottelua kuitenkin aktiivisessa harrastuskäytössä olevalle koiralle tulee, joten takki on silloin ehdoton. Takki peittääkin koiran suuret lihakset hyvin. Verratessa BOTiin proton rintaosa on leveämpi ja kaula-aukko järkevämpi. Meillä ainakin BOTissa kaula on rintaan asti aika suuresti paljaana, vaikka säädöt kireimmällä. Proto suojasi kaulaa paremmin, muttei kurista tai ole liian pieni. Proton leikkausta muutetaan takaa järkevämmäksi, mutta se on jo nyt parempi kuin BOTin, jossa ei ole huomiotu häntää lainkaan! Vasti haluaa kulkea häntä pystyssä tai melko pystyssä ja silloin BOT irvistää tai häntä jää takin alle jumiin. Proton kanssa koira pystyy heiluttamaan häntää normaalisti.

Suurin ero ja syy, miksi BOT jää meillä vain varatakiksi on lämpö. Olen kokeillut omiin kipeisiin polviin saman aikaisesti sekä BOTia että protoa ja kyllä se on proto, joka lämmittää tehokkaammin ja vie omaa polvisärkyäni pois. Ei mene montaakaan minuuttia, kun on mukava lämpö päällä. Koirastani huomasi, ettei kyllä palele, vaikka autossa talvisaikaan joutuikin odottelemaan omaa treenivuoroaan.

17309495_10212142906110336_7001201968987

Proto on nopeampi pukea kuin BOT, koska siinä ei ole tarroja vaan iso klipsu. Tarrattomuudesta huolimatta takki ei pyöri tai heilu vaan istuu hyvin ja pysyy kiinni. BOTissa on rasittavaa säädellä remmejä ja kokeilla onko säädöt sopivat. Protossa ei ole erikseen säätöjä, mutta eipä niitä jää kaipaamaankaan, koska takki istuu hyvin päällä. Toki koko täytyy sitten olla oikea, mutta kokotaulukkoa luvassa myöhemmin.

Leikkausta muutetaan järkevämmäksi takapäässä ja materiaaleja kestävämmiksi, vaikka meillä tuo takki on vieläkin ehjä ja hulluholskun taloudessa se on todella hyvin. :D Jos tulee kysymyksiä takista, niin mieluusti vastailen. Sitä saa tulla hipelöimään ja tutkimaan.

17424804_10212142905990333_6219776508670

Kuvat on tällä kertaa muista kuin Vastista, koska operaatio kuvaa riekkuvaa koiraa yksin eivät tuottaneet selvää tulosta. Kuvat on Marja Boumarafin ja Olli Holmbergin käsialaa.

maanantai, 27. helmikuu 2017

Me pahat koirantappajat

Minulla on koirantappajan maine. Näin ainakin eräs parsonkasvattaja antoi ymmärtää, kun ohimennen hänen pennuista ja suunnitelmista kysyin alustavien suunnitelmien mentyä puihin. Ilmeisesti entiset ystäväni, tai ihmiset, joita luulin ystävikseni, tietävät paremmin Emman kohtalon kuin minä, joka elin arkea koiran kanssa. Emma oli viimeisinä aikoinaan todella kipeä, sai kipulääkettä, hyökki kivun vuoksi Vastin päälle, oli apaattinen ja selvästi kärsi. Emman lopetus oli elämäni vaikein paikka, mutta samalla olin helpottunut. Nyt koiran ei tarvinnut enää kärsiä kivusta ja itsekkäästi ajatellen: minun ei tarvinnut stressata kipeän koiran vointia. Mutta ilmeisesti joku tietää paremmin ja Emma oli terve ja lopetin sen vain, koska en jaksanut pikku koiraa enää. Paljon minua on loukattu, rikottu ja haukuttu, mutta kukaan, koskaan, ikinä ei ole vajonnut yhtä alas.

Viime aikoina olen puhunut ystävien kanssa paljon koiran lopettamisesta, koska se on valitettavasti meidän jokaisen koirallisen joskus kohdattava. Usein on toistunut sama lause: "minua pidetään sitten koirantappajana..." Millä oikeudelle kukaan arvostelee toista noin julkeasti? Kuka on pätevä sanomaan milloin on tehty tarpeeksi ja milloin on aika luovuttaa? Miten kukaan ulkopuolinen voisi tietää koiran, omistajan ja perheen elämästä riittävästi sanoakseen, että koira on tapettu turhaan? Monesti olen kuullut myös lauseen: "hävettää myöntää, mutta olen helpottunut, kun koira on nyt lopetettu." Miksi on häpeällistä sanoa, ettei halunnut ystävänsä enää kärsivän? Miksi ei saa sanoa, että lopetus oli ainoa ja oikea vaihtoehto? Minä olin Emman sydämen pysähdyttyä pohjattoman surullinen, mutta samalla helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen Emmasta ja kiitollinen, että palvelusparsonin kivut ja paniikkikohtaukset olisivat nyt ohi. 

Välillä kulkiessa kaupungilla näkee koiria, jotka olisin itse jo päästänyt tuskista. Pitkään naapurissa asui vanha berni, joka ei pystynyt enää kunnolla kävelemään, askeleet horjuivat ja koiran liikkuminen oli äärettömän hidasta ja tuskaisen näköistä. Omistaja kulki ylpeänä koiran kanssa eikä ilmeisesti halunnut myöntää koiransa tilaa. On erittäin surullista kohdata tällainen koira, jonka loppu on pelkkää kituuttamista. Onko se hyväksyttävämpää lopettaa koira vasta sitten, kun kroppa jo pettää kuin lopettaa silloin, kun oireet vasta alkavat haittaamaan elämää?

Toisena ääripäänä on sitten lopettaa yhtäkkiä nuori ja hyväkuntoinen koira, kuten Emma. Ulkoisesti koirassa ei näkynyt mitään "vikaa", mitä nyt lantio oli vähän kaarella jumeista ja kivuista johtuen, mutta eipä sitä ihmiset osanneet katsoa. Syksy oli taistelua, joulun aikaan helpotti, sitten koiran taas vointi romahti ja neiti ontui 15min kävelyltä kotiin. Ulkopuoliset eivät nähneet koiran ontumista. En ottanut siitä videota facebookiin eikä se näille paskanpuhujille olisi riittänytkään. Ihmiselle, joka ei halua uskoa, ei riitä mitkään todisteet. Se on tämä vaihtoehtoinen totuus niin trendikästä nykyään. Tiedän itse, että tein oikean päätöksen ja olen ylpeä, että pystyin siihen. Ajattelin koiran parasta enkä todellakaan häpeä tai kadu päätöstäni.

Nykyään koiria pidetään elossa viimeiseen asti ja kuten bernin tapauksessa, joskus sen pisteen ylikin. Miksi siis järkevä ja koiraa kohtaan reilu ajoissa lopettaminen leimataan pahaksi, tuomittavaksi koiran tappamiseksi? Koiran menettäminen on aina surullista ja sitä surua tulisi kunnioittaa eikä vähätellä tai tuomita! Vasti on rakkainta elämässäni tällä hetkellä, mutta mikäli sille sattuisi jokin vakava tapaturma, josta se selviäisi hengissä, mutta menettäisi raajoja/raajojen osia, saisi erittäin vakavia ja vaikeita murtumia tai joutuisi kärsimään kivuista lopun elämää, en empisi tehdä päätöstä. En luovu koiristani, vaikka niistä ei kisatykkejä tulisi, mutta jatkuvaan kärsimykseen en aio koiriani ikinä alistaa. Olen rakkaille ystävilleni velkaa armollisen, mielummin liian aikaisen lopun kuin yhtäkään päivää liikaa kivussa.

Kirjoitus on omistettu kolmelle hienolle enkelikoiralle omistajineen:
isolle pojalle, pienelle pojalle ja yhdelle neidille.

Taivaan enkelten kyliin, 
sinut luotamme lähetettiin, 
Pyhän Jumalan lämpimään syliin, 
käsiin suuriin ja rakastaviin.

tiistai, 21. helmikuu 2017

Se on taidetta.

Lasten kasvattaminen nimittäin. Nostan suuresti hattua kaikille äideille, isille, äitipuolille ja isäpuolille. Olette uskomattomia!

Olen saanut kunnian olla viiden lapsen täti. Vanhin täytti juuri 11 vuotta ja en lakkaa miettimästä, että vastahan se syntyi! Siskoni, tämän 11-vuotiaan äiti, miettii samaa minusta... :D Itse en ole ikinä haaveillut äitiydestä enkä välttämättä ikinä hanki lapsia. Siitä huolimatta pidän lapsista. On upeaa nähdä kuinka joku asia, joka eilen ei sujunut onnistuukin tänään. Ja kuinka hienoa on kertoa hakemaan tulleelle vanhemmalle, että tänään lapsenne teki pissat kaksi kertaa pottaan ja vaippa on säilynyt kuivana. Pieniä asioita, mutta silti niin suuria. Lapsissa on tulevaisuus.

Olen ollut töissä tai työharjoittelussa useammassa päiväkodissa ja kohdannut useita erilaisia vanhempia. Vaikka valmistun kuukauden päästä lasten ja nuorten osaamisalasta, en todellakaan osaa kasvattaa lasta. Mutta ei oikeasti osaa kukaan muukaan. Sitä mieltä olen vahvasti ja mitä enemmän luen pedagogiikkaa tai psykologiaa, sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Sen olen oppinut opintojen aikana, että vaikka lapsi on aina lapsi, niin lapsi on aina yksilö. Ympäristö muokkaa osansa ja perimästä tulee osansa, mutta se kombo on aina uniikki ja siihen komboon ei tule ohjekirjaa valmiina.

Usein kuulee sanottavan kuinka nykyvanhemmat ovat aivan kädettömiä ja lapset heitteillä, mutta minun mielestäni nykyvanhemmat yrittävät erittäin paljon ja tekevät kaikkensa lastensa eteen. Maailma vaan on muuttunut ja vaatimukset sen mukana. Ei ole realistista, että naiset rupeaisivat Sirpa Selänteen tavoin kotirouviksi. Talouden pyörittämiseen tarvitaan usein molempien tuloja. Ja aina ei ole molempien tuloja. Ero on täysin normaali asia nykypäivänä ja eronneille vanhemmille voin sanoa, että usein ero on paljon parempi ja vähemmän tuhoava vaihtoehto kuin rakkaudeton ilmapiiri kotona ja vanhempien välillä. Älkää kantako syyllisyyttä tai pahaa mieltä, vaan nauttikaa lapsistanne.

Yksi iso muutos kun vertaa "ennen vanhaan" ja nykypäivää, on isien rooli. Voi isät, nuo päiväkodintädin päivän piristysruiskeet! Enkä nyt tarkoita ulkonäöillisesti söpöisiä isejä vaan kaikkia. Parasta iseissä on se, ettei aina ihan suju, mutta yritys on kova. Useinkaan isä ei tunnista lapsensa vaatteita tai unohtaa tärkeimmät asiat kotiin. Ei ole kerta eikä kaksi, kun isä jos toinenkin on oman lelun päivänä myöhästynyt töistä, kun juuri se tietty lelu jäi kotiin, eteisen penkille. Isät hoitavat laajoja kokonaisuuksia, ei heillä ole aikaa yksityiskohdille. Onko sillä nyt oikeasti merkitystä onko lapsen lapaset eri paria, jos ne ovat yhtä paksut? Isät ovat lasten elämässä kuninkaita. Voimakkaita ja turvallisia vuoria, jonka hartioilta näkee ainakin maailman toiselle puolen. Isän lämpimään syliin on lapsen hyvä hypätä, koska siitä ei tipu ikinä pois.

Äidit hallitsevat niin kokonaisuudet kuin yksityiskohdat. Äiti muistaa minkä värinen päivä Nooa-Camillalla oli viime viikon torstaina ja äiti muistaa ne mustikkakiisseli tahrat, jotka tulivat kaksi viikkoa sitten aivan uusiin housuihin. Niihin vedoten sitten muistutellaan, että ei paljoa kiisseliä kerralla ettei kaada taas syliin. Äidit ovat arjen sotureita ja päiväkodintädin parhaimpia neuvonantajia ja välillä aikamoinen pain in the ass... Äidit tietävät lapsen villasukkien neuletiheyden ja osaavat kertoa missä lämpötilassa niitä kannattaa ruveta käyttämään. Äidit myös kyseenalaistavat suoraan, jos villasukat on puettu puoli astetta liian lämpimällä säällä päälle. Äidit auttavat tutustumaan uuteen lapseen ja tietävät lapsistaan kaiken. Äiti on usein lapsen ensimmäinen sana ja ensimmäinen asia, joka kaverin lyötyä lapiolla päähän, tulee mieleen.

Vanhemmat, teette maailman vaikeinta ja samalla maailman tärkeintä työtä. Te hyssytätte koliikkivauvaa yöllä, juoksette pelastamaan taaperoa kirjahyllystä, valvotte sairaan lapsen vieressä ja kannatte lastanne sydämessä koko elämänne. Sen suurempaa tehtävää ei ole kuin rakastaa toista kuten vanhemmat rakastaa lapsiaan. Olkaa ylpeitä itsestänne, vaikka aina ei suju ja lapsi vetää taas itkupotkuraivareita tai huutaa jo vittua päin naamaa. Ikäviä ja vaikeita aikoja on, mutta te olette silti ne, jota lapsi rakastaa, kunnioittaa ja muistelee kiikkustuolissa. Olkaa armollisia itsellenne. Muistakaa, että aina saa ja kannattaa pyytää apua. Isovanhemmat, sukulaiset, kaupungin perhetyö, ystävät, seurakunta ja MLL ovat käytettävissänne. Älkää jääkö yksin maailman vaikeimman tehtävänne kanssa. Vanhemmatkin tarvitsevat lomaa ja vanhemmillakin on oikeus pyytää apua.

Äidit ja isät, olette uskomattomia.

keskiviikko, 15. helmikuu 2017

Ylös pilviin ja vauhdilla alas

Olen viettänyt parin päivän suruaikaa Töppiksen poismuuton vuoksi. Se oli vain tilapäiskotilainen ja olin jo päättänyt, ettei siitä tule lauman varsinaista jäsentä, mutta kyllä siihen vammaiseen ehti kiintyä. Töppöjalkainen voi uudessa tilapäikodissa hyvin ja nukkuu sängyssä. Iloinen olen siitä, että sain kohdata tämän ilopillerin. Antoi paljon, vaikkei kauaa vaikuttanutkaan meillä. Muistot säilyy ikuisesti.

Koirallinen elämä kärsii samaan aikaan sekä lamaa että treeni-intoa. Minulla on tälle vuodelle suunnitelmia ja mikäli koutsi tahtoo jatkaa meidän kanssa, en muuta syksyllä Joensuuhun. On kunnia saada treenata ihmisen opissa, joka osaa auttaa ja koira kehittyy. Vapaaehtoisesti en parhaan opista lähde. Treeniryhmä on huippu ja saan niistä naisista valtavasti energiaa. Team Pink <3

Itse arvostan itseäni paljon. Pidän itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hyväksynyt virheeni, mahdolliset liikakilot, huonot polvet, sokeririippuvuuden ja muut kotkotukset. On ollut ikävää huomata, etteivät kaikki kunnioitakaan minua tippaakaan. Minua on yritetty laittaa muottiin, johon en kuulu ja johon en aio alistua. Mielestäni jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja jokaisella on ihmisoikeudet. Pöyristyttävän moni ei ole kanssani samaa mieltä vaan surutta laittaisi monttuun huonojen koirien lisäksi erilaisia ihmisiä. On todella surullista taivaltaa tässä vihaisessa maailmassa.

Suoritan viimeistä työharjoittelua päiväkodissa 1,5-3 vuotiaiden ryhmässä. Lapset ovat ihania, mutta työ on henkisesti kovin raskasta. Läheskään yhtä rankkaa ei ole työskennellä kuolevien vanhusten parissa. Kuolema on lohdullista muistisairaiden kohdalla. Lapsilla kaikki elämän tuoma paska on vielä edessä. Työni on kasvattaa ja valmistaa lapsia yhdessä vanhempien kanssa tähän maailmaan. Kylmään, pahaan ja jatkuvasti suvaitsemattomampaan maailmaan. On rankkaa tietää, että noilta pienokaisilta riistetään viattomuus aivan liian pian.

Itse en usko, että välttämättä ikinä tulen biologisia lapsia hankkimaan, mutta arvostan kaikkia, jotka niitä tekee ja siten mahdollistaa työni. Olen 10-vuotiaasta asti unelmoinut lastenkodin perustamisesta tai sijaisperheenä toimimisesta. Haluan olla rikkinäisten turvana ja opettaa hyväksymään itsensä puutteista huolimatta. Haluan opettaa lapsille kestävän arvopohjan ja näyttää, että rakkaus on voimakkaampi kuin viha, pelko ja katkeruus yhteensä. Toiveenani on opettaa lapsia olemaan avoimempia, rohkeampi ja rakastavampia kuin monet aikuiset tällä hetkellä.

Ihmiset sanovat, että olen rohkea, mutta minusta se on surullista, jos omana itsenään oleminen on jotenkin tavallista rohkeampaa. En koe olevani rohkea. Olen minä. Hyväksyn itseni ja en häpeä itseäni. Monet minua tuplasta vanhemmat kriiseilevät siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Sen haluan lapsille opettaa: itse on avain onneensa. Tänään istuin muina miehinä päiväkodin johtajan ja päivähoidon aluepäällikön kanssa samaan kahvipöytään enkä ollut rohkea tehdessäni niin. Halusin vain kahvia. Älkää hyvät ihmiset alistuko siihen, mihin muut teidät tuuppaa, jos ette itse halua!

tiistai, 13. joulukuu 2016

Sairas mieli


IMG_20161213_184542.jpg

Mitä näet ylläolevissa kuvissa?

Nuorehko naishenkilö eri tilanteissa. Koira. Ystävältä lainatut silmälasit, koska nuorehkon naishenkilön näkö on vanha. HST-Finlandin treenihousut. Listaa yksityiskohdista voisi jatkaa ja jatkaa. Se, mikä jää havaitsematta, on kuvassa olevan henkilön vakava masennus. Se ei näy, mutta se on todellisuutta.


Olen pitkin syksyä kirjoitellut kuinka on ollut oman mielialan kanssa ongelmia. Masennus on edelleen yhteiskunnassa vähätelty ja nolosteltu sairaus. Kysyin tänä syksynä 15-17 vuotiailta nuorilta, kumpi on helpompi kertoa kavereille: olen kuumeessa vai olen masentunut. Valtaosa vastasi kuumeen ja vain muutama sanoi asioiden olevan yhtä helppo sanoa ääneen. Tulos oli odotettu. Väitän, että mitä enemmän ikää testiryhmään lisättäisiin, sitä vaikeampi on masennus sanoa ääneen. Toki on poikkeuksia! Mielenterveysongelmat koetaan häpeällisiksi, vaikka vuosittain n. 5% suomalaisista sairastuu masennukseen (=diagnosoidaan lääkärissä ja tähän vielä päälle ne, jotka eivät mene lääkärin puheille) ja masennus on tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien ohella suurin työkyvyttömyyseläkkeellä jäännin syy. Siksi tahdonkin nyt kertoa omista kokemuksistani liittyen masennukseen.

Olen miettinyt paljon, mikä laukaisi masennuksen ja olen keksinyt useita pieniä syitä. Huoli läheisistä, kun porukkaa romahteli vierestä tiuhaa tahtia, ihmissuhteet, joista on ollut haittaa, taloudellinen stressi, koulu, polvien tuomio, käsittelemätön suru Emman lopetukseen liittyen, omien tarpeiden jatkuva laiminlyönti muiden vuoksi, koiran vaativuus ja monet muut pienet asiat. Joitain syitä en varmasti osaa sanoittaa enkä välttämättä itse tiedostakaan. Masennus ei tarvitse aina suurta kriisiä lauetakseen. Suurin osa olettamistani syistä on normaaliin elämään liittyviä ja niiden kanssa pärjää, mutta kun niitä vain kertyy ja kertyy, ei aina välttämättä jaksakaan. Varsinkin, jos on samanlainen tuppisuu kuin minä olin vielä pari kuukautta sitten. En puhunut pahasta olostani kuin osittain sivulauseessa ja muutamalle. Kenellekään en aluksi kertonut kuinka asiat todella olivat, kunnes lopulta huolestuin itsestäni oikeasti.

_9299404.jpg

Miten sitten masennus ilmenee minussa? Olen tämänkin syksyn aikana kohdannut paljon ihmisiä, hymyillyt, nauranut heidän jutuilleen ja jutellut niitä näitä. Olen käynyt koulussa, töissä ja työharjoittelussa. Eikä kukaan olisi voinut arvata kuinka väsynyt, ahdistunut ja lopussa olin, jos en halunnut näyttää sitä. Olen loistava näyttelemään, että kaikki on hyvin ja elämä on kivaa. En todellakaan ymmärrä, mistä keräsin voimia kulisseihini, mutta kotona istuinkin sitten lattialla, tuijotin tyhjyyteen ja vapisin. En jaksanut edes itkeä. En inahtaakaan. Istuin vain ja yritin saada hengitettyä. Onneksi on ollut Vasti seurana, koska kovin kauaa en ehtinyt yksinäni murehtimaan ennen kuin koira repi sukkaa pois jalasta tai tunki lelua naamaan.

Kun on masentunut, pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Siivoaminen kotona, kaupassa käynti ja muu arjen pyöritys on ollut "aika vaikeaa", koska koulu/työpäivän jälkeen, käyttettyäni koiran ulkona, olen mennyt nukkumaan. Nukkunut tunnin tai pari tai kolme ja noussut sitten istumaan joko lattialla tai sohvalla. Voimia ei ole ollut tehdä mitään. Parin tunnin istumisen jälkeen olen käynyt iltalenkillä, joka ei sattuneesta syystä useinkaa ole ollut normaali 1-1,5h. Iltatoimia suorittaessa se on iskenyt. Valtava, lamauttava ahdistus. Monet, monet kerrat olen tippunut seisomasta lattialle ja hengitys lamautunut, kun olen melkein pyörtynyt ahdistuksen vuoksi. Suoranaisia paniikkikohtauksiakin on ollut, aina iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa. Tämän vuoksi koen vieläkin illat ahdistavina.

P5119367.jpg

Suomessa vuosittain tehdyistä itsemurhista 2/3 juontaa juurensa mielenterveysongelmiin ja masennukseen. Joka toinen päivä suomalainen vanhus tekee itsemurhan yksinäisyyden vuoksi. Suomi kuuluu nuorten itsemurhatilastoiden kärkimaihin. Kuten Chisu toteaa laulussaan, on Suomi varsin masentunut maa. Tähän kohtaan on rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että olen miettinyt kuolemaa ja kuinka olisi helpompaa, jos lakkaisi vain olemasta. Mutta minulla on syy elää. Se syy istuu vieressä ja tuijottaa syyttävästi, kun en huomioi sitä kirjoittelultani. Se on syy, miksi olen jaksanut nousta aamulla sängystä. Se on jollekin vain koira, mutta minulle se on vaikeina aikoina ollut syy yrittää. Hyvä syy yrittää.

Unettomuus ja 2-3h välein herääminen eivät tee kenellekään hyvää, mutta minulle ne ovat tuttuja. Muistan kuinka hotellissa Joensuussa nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin 8h putkeen levollisesti ja heräämättä kesken unien. Aamulla olo oli varsin taivaallinen. Vaikka mieliala on ollut maassa jo kuukausia, vasta kun alkoi ilmetä ahdistuskohtauksia ja uni häiriintyi, myönsin itselleni, että nyt pitää hakea apua. Puhuin läheisilleni olostani ja useimmat järkyttyivät syvästi. Hakeuduin koulupsykologin juttusille ja aloin tosissani työstämään masennusta. Kun pääsin päivän jälkeen kotiin ja sänky kirkui minua nukkumaan, päätinkin taistella vastaan ja lähdin lenkille tai treenaamaan. (jos on todella väsynyt, ei aina kannata treenata koiraa, mutta tässä tapauksessa treenit oli parasta terapiaa.)

Kannustan sinua kysymään siltä väsähtäneen oloiselta tutulta, onko kaikki hyvin.
Kannustan sinua puhumaan läheisille pahasta olosta ja korostan, että älkää jääkö yksin! 
Jos läheinen avautuu sinulle pahasta olostaan, pysähdy ja kuuntele. Sinun ei tarvitse yrittää parantaa toista, koska siihen et pysty, mutta tarvittaessa rohkaise hakemaan ammattiapua. Vaikka itse pystyn puhumaan sairaudesta, en missään nimessä ole vielä kunnossa. Olen matkalla oikeaan suuntaan. Saan tehdä töitä ja varmaan tulee takapakkia, mutta olen taistelutahtoinen ja pirun sinnikäs. Ja yllättävän vahva.


Loppuun vähän huumoria.
https://www.youtube.com/watch?v=A1s724LOboA


ps. saa tulla puhumaan asiasta kanssani, jos alkoi ahdistaa.