sunnuntai, 10. syyskuu 2017

Rikki, poikki ja loppu.

Viimeinen puoli vuotta on ollut erittäin rankkaa aikaa. Motivaatio Vastin treenaamiseen on ollut nollassa. Arki on ollut helvettiä. Koira ollut ihan hirveä tekemisen puutteen vuoksi. Nyt viimeiset kolme viikkoa on ollut helpompaa ja koirakin ollut aivan erilainen. Mikä on siis muuttunut?

Suurin ja selittävin muutos on asunnon vaihto. Edellinen asunto tai oikeastaan naapurit siellä aiheuttivat niin suurta vitutusta, vihaa ja kuvotusta, että kotiin meno ja kotona oleminen oli ihan helvettiä. Naapurit häiriköivät ja ahdistelivat minua ihan urakalla. Kaikki alkoi siitä, kun puolikas poni eli ensimmäinen tilapäiskotikoira oli luonani hoidossa ja se äänteli parina ensimmäisenä päivänä. Laitoin käytävään lapun ja pahoittelin mahdollista meteliä ja pyysin ilmoitusta, mikäli jotain kuuluisi. Kukaan ei ilmoittanut mitään. Sitten sain isännöitsijältä ensimmäisen ilmoituksen kuuluneesta haukusta. Kauaa hoitokoira ei luonani ollut ennen oman kodin löytymistä eikä eroahdistusta ilmennyt ensimmäisen viikon jälkeen. Tiedän sen siitä, että minulla oli syksyn käytössä digital dogsitter, verkossa toimiva äänitysjärjestelmä, joka äänittää koiran yksinoloa. Nauhoilta ei kuulunut koiran ääntely merkittävissä määrin muuta kuin silloin, kun ovisummeria soiteltiin ja oven takana paukuteltiin. Vastia selvästi häiriköitiin systemaattisesti. Kirjoitin taas käytävään lapun, jonka sisältö oli asiallisesti ilmaistuna "perkele nyt loppu!" Tämän jälkeen häiriköintiä ei enää nauhoilta kuulunut.

IMG_5168.jpg

Sen jälkeen naapurit valittelivat milloin mistäkin. Kaneista parvekkeella, koska ilmoituksen mukaan ne houkuttelevat lintuja parvekkeelle.... Autottoman poikaystävän autostakin valitettiin. Koirien haukunnasta valitettiin tasaisin väliajoin. Sain tietää mutkan kautta kuinka eräs naapuri levitti tarinoita kuinka Vasti on purrut lasta parkkipaikalla, repinyt jonkun naapurin pikkukoiraa käytävässä niin että "karvatupot vaan lentelivät". Loppuvaiheissa asunnossa majaili myös poikaystäväni, joka kuuli pihalla lasten kuiskivan hänen olen kanintappaja. Totuus oli, että poikaystävä ei ole kaneja lahdannut, Vasti oli haistanut pientä tyttöä, mutta EI purrut. Ja seinänaapurin koira oli tullut käytävässä tuon mainitsemani ensimmäisen tilapäiskotikoiran päälle. Vahinkoa ei hoitokoiralle sattunut, joten annoin asian olla. Kuulin myös luotettavalta taholta tämän valheita levittäneen henkilön halunneen savustaa minut ulos, jotta saisi tyttärensä asuntooni.

Tunsin vain vihaa naapureita kohtaan. Niin suurta vihaa ja inhoa, että se lamautti. Viimeinen nitti oli eläinsuojeluilmoitus, jonka mukaan olin mm. jahdannut parvekkeella kaneja teräaseella, sitten sullonut niitä laatikkoon ja kuljettanut laatikon mystisesti autoon. Myös parvekkeen kaiteella aurinkosuojana oleva pressu oli ilmoituksen mukaan vain tarkoitettu kanien tukehduttamiseen. Kun kuulin näitä tarinoita eläinlääkärin suusta, en voinut kuin ihmetellä naapurien luovuutta. Sitten tuli valtava raivo. Eläinlääkäri totesi kaiken olevan oikein mallikkaasti ja jokaisen elukan voivan erittäin hyvin.

IMG_5246.jpg

Koska liikkuminen talon läheisyydessä oli minulle äärettömän vastemielistä ja ahdistavaa, Vasti reagoi valtavalla räyhäämisellä hampaat irvessä. Reppana yritti suojella minua ja häätää uhat pois. Heti, kun pääsimme tietyn matkan päähän talosta, rauhoituin ja koira rauhoittui. Tosin "rauhoittuminen" ei ollut mitenkään todellista tyyneyttä. Se oli vain sitä, että en kokoajan ollut oksentaa ahdistuksesta ja koira ei räyhännyt hampaat irvessä vaan ainoastaan karvat pystyssä. Lenkkeily oli helvettiä. Se ei ollut kivaa kummankaan eikä kenenkään mielestä.

Täällä uudessa ympäristössä Vasti on aidosti täysin erilainen. Se provosoituu vain, jos toinen koira räyhää sille, eikä silloinkaan lähde ylikierroksille vaan saan sen rauhoitettua. Olen itse täysin erilainen, rento, hymyilevä ja onnellinen. Lähden mieluusti lenkille, vaikka ohituksia tulee päivittäin kymmeniä. Innotus Vastin kanssa treenaamiseen on tullut takasin. Tänään raahasin vanhempani ja poikaystävän metsään haukuttavaksi ja voi kuinka hollannikas nautti.

Ihan rehellisesti voin sanoa, että toivon näille naapureille ikäviä asioita. Samalla tämän erään valheita levittäneen ja orastavasti kuntoutuneen mielenterveyteni tuhonneen henkilön puolesta olen jollain tavalla surullinen. Hän on sairas. Hän tarvitsisi hoitoa.

Nyt mieli on rikki. Ihan todenteolla. En tiedä olenko ikinä ollut näin heikoilla kantimilla, vaikka huonosti on ennenkin mennyt. Kuitenkin pienin askelin kohti parempaa. Onneksi on ihana avokki ja tuhotiimi hullu & nakki pitämässä liikkeellä ja turvassa. Ja onneksi on uusi, huikea työpaikka, jossa on kivaa ja josta en malttaisi edes lähteä kotiin.

 

lauantai, 19. elokuu 2017

Liian kylmät tuulet

Kesästä selviydyttiin. Muuta ei oikeastaan tehtykään. Paitsi hommasin pennun. Ja käytiin Lapissa miehen ja koirien kanssa. No hyvä on. Paljon asioita tapahtui, mutta silti tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taloon tullut pentu, Jiska aka Nakki aka Jipetintti, on lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira. Valloittava ötökkä, joka rakastaa kaikkia ja kaikkea. Eläinlääkäri kuvaili pentua rokotuksella leppoisaksi ja fiksun oloiseksi pennuksi, jolla on kerrassaan mahtava luonne. Tämä rohkea villikko on ollut mukanani vanhuksia hoitamassa ja onkin siinä hommassa erittäin pätevä. Isona poikana kaverikoirailu ja mejä tulevat olemaan Nakin alaa. Tällä hetkellä pentu ei osaa edes istua käskystä. Vielä. Mäyräkoira on Vastin jälkeen hyvin, hyvin erilainen. Mäyräkoira tekee tasan silloin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Keskittymiskyky Nakilla on hieman hakusessa. Jos ruokakippo ei laskeudu heti, on parempi lähteä leikkimään omiaan kuin laskea tapapuoli maahan. Vaikka tätäkin ollaan harjoiteltu viikkoja, niin aina ei vain malta.

On ollut virkistävää päästä seuraamaan mäyräkoiran elämää ja tutustumaan tähän kaikkien tunnistamaan ikoniseen rotuun arjessa. Nakki on ihana ja vitsikäs. Se yrittää pistää kymmenen kertaa isompaa hollannikasta kuriin. Iso tyttö kellahtaa kyljelleen ja antaa pennun riekkua päällään. Vastin hermot ovat pennun kanssa olleet uskomattoman pitkät. Jiska tekee yllätyshyökkäyksiä naskalit Vastin kaulanahkaan upoten ja isompi vain nauttii. Hulluilla on hupia toisistaan.

Jiskaan tutustuessa olen miettinyt paljon myös koiraharrastamisen mielekkyyttä. Ennen ajattelin, että koiralla tulee olla selvä tehtävä ja treenaaminen on tärkeintä koiraihmisyydessä. Nakki on saanut tietyilä osin kasvaa kuin pellossa. Sille ei ole opettamalla opetettu mitään, sisäsiisteys on vaiheessa, se saa nukkua sohvalla ja välillä otan sänkyynkin. SIlti tuo pieni ihme on tuonut minulle suunnattomasti iloa. Ihan vain olemalla olemassa. Ei ole tarvinnut huhkia ja treenata otsa hiessä, jotta saan suuren ilon. On mahtavaa päästä seuraamaan pennun kasvua ja omaehtoista oppimista ilman stressiä ja vitutusta epäonnistuneista treeneistä sun muista.

Olen muutamia kuukausia elänyt treenittömässä tyhjiössä ja yrittänyt saada vain arkea sujumaan ja lattiaa olemaan edes hetkittäin karvaton ja pissitön. Olen miettinyt syitä, miksi harrastaa ja mitä harrastaa ja miten harrastaa. Selvää on, että haluan koiran kanssa jotain tehdä. Selvää on myös se, että viihdyn paremmin yksilöharrastajana kuin porukassa. Koko koiraharrastusaikana eli sen reilu 12 vuotta olen kipuillut kuulumattomuutta toisten harrastajien porukkaan. Olin pitkään se pikkutyttö, jonka vanhemmat odottivat agilitykentän reunalla. Outolintu, jolle ei edes puhuttu. Nyt olen vähän vanhempi, mutta silti niin kovin nuori. Viihdyn paremmin itseäni tuplasta, jopa triplasti vanhempien ihmisten seurassa, mutta siltikään en koe kuuluvani porukkaan, vaikka juttuun heidän kanssaan tulisinkin. En ole vuosikymmeniä vielä ehtinyt koiraihmisten parissa liikkua, mutta olen jo nyt kurkkua myöten täynnä kieroilua, paskapuheita ja valehtelua. Miksi harrastaminen koiran kanssa vaatii näiden paskapuheiden kuuntelua ja sitä, että sinun ja koirasi maine saatetaan mustata silkasta kateudesta ja pelosta?

Olen kyllästynyt ja kyynistynyt. Isäni on aina sanonut koiraihmisia hulluiksi, kun uhraamme rahaa ja aikaa kaikenlaiseen päättömään kuten tottistreenehin vesisateessa tai aivan liian varhain aamuyöstä heräämiseen, jotta ehtii kisapaikalle. Mitä koiraharrastamisesta saa palkaksi? Iloisen koiran, hyvän mielen, ystävät, tittelit, valheet, vihamiehet, stressin, vitutuksen ja muita samansuuntaisia. Mitä jos haluan vain harrastaa koirani kanssa ilman tuota loppupään paskaa, joka tuntuu tulevan aina väkisin mukana? Se taitaa osaltani olla jo myöhäistä, koska koiranihan on väärän rotuinen, väärästä kennelistä, itse en osaa mitään enkä liioin ymmärrä koirista mitään. Ja jahtaan kanejakin keskellä kirkasta päivää parvekkeella... :D 

En tiedä miksi jotkut koiraihmiset ovat niin vihamielistä ja kateellista porukkaa, mutta omalla kohdallani tauko kaikesta ylimääräisestä koirahömpötyksestä voisi tehdä hyvää. Tunnen paljon hienoa ja fiksuja koirien kanssa harrastavia, mutta kaikki me osaamme nimetä niitä kusipäitä, jotka panettelevat ja kieroilevat. Siksi me Vastin ja Jiskan kanssa pysymme toistaiseksi lajeissa, joita puuhaamme keskenämme omaksi iloksi ja välillä raahaamme sukulaisia eksymään metsään.

maanantai, 27. helmikuu 2017

Me pahat koirantappajat

Minulla on koirantappajan maine. Näin ainakin eräs parsonkasvattaja antoi ymmärtää, kun ohimennen hänen pennuista ja suunnitelmista kysyin alustavien suunnitelmien mentyä puihin. Ilmeisesti entiset ystäväni, tai ihmiset, joita luulin ystävikseni, tietävät paremmin Emman kohtalon kuin minä, joka elin arkea koiran kanssa. Emma oli viimeisinä aikoinaan todella kipeä, sai kipulääkettä, hyökki kivun vuoksi Vastin päälle, oli apaattinen ja selvästi kärsi. Emman lopetus oli elämäni vaikein paikka, mutta samalla olin helpottunut. Nyt koiran ei tarvinnut enää kärsiä kivusta ja itsekkäästi ajatellen: minun ei tarvinnut stressata kipeän koiran vointia. Mutta ilmeisesti joku tietää paremmin ja Emma oli terve ja lopetin sen vain, koska en jaksanut pikku koiraa enää. Paljon minua on loukattu, rikottu ja haukuttu, mutta kukaan, koskaan, ikinä ei ole vajonnut yhtä alas.

Viime aikoina olen puhunut ystävien kanssa paljon koiran lopettamisesta, koska se on valitettavasti meidän jokaisen koirallisen joskus kohdattava. Usein on toistunut sama lause: "minua pidetään sitten koirantappajana..." Millä oikeudelle kukaan arvostelee toista noin julkeasti? Kuka on pätevä sanomaan milloin on tehty tarpeeksi ja milloin on aika luovuttaa? Miten kukaan ulkopuolinen voisi tietää koiran, omistajan ja perheen elämästä riittävästi sanoakseen, että koira on tapettu turhaan? Monesti olen kuullut myös lauseen: "hävettää myöntää, mutta olen helpottunut, kun koira on nyt lopetettu." Miksi on häpeällistä sanoa, ettei halunnut ystävänsä enää kärsivän? Miksi ei saa sanoa, että lopetus oli ainoa ja oikea vaihtoehto? Minä olin Emman sydämen pysähdyttyä pohjattoman surullinen, mutta samalla helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen Emmasta ja kiitollinen, että palvelusparsonin kivut ja paniikkikohtaukset olisivat nyt ohi. 

Välillä kulkiessa kaupungilla näkee koiria, jotka olisin itse jo päästänyt tuskista. Pitkään naapurissa asui vanha berni, joka ei pystynyt enää kunnolla kävelemään, askeleet horjuivat ja koiran liikkuminen oli äärettömän hidasta ja tuskaisen näköistä. Omistaja kulki ylpeänä koiran kanssa eikä ilmeisesti halunnut myöntää koiransa tilaa. On erittäin surullista kohdata tällainen koira, jonka loppu on pelkkää kituuttamista. Onko se hyväksyttävämpää lopettaa koira vasta sitten, kun kroppa jo pettää kuin lopettaa silloin, kun oireet vasta alkavat haittaamaan elämää?

Toisena ääripäänä on sitten lopettaa yhtäkkiä nuori ja hyväkuntoinen koira, kuten Emma. Ulkoisesti koirassa ei näkynyt mitään "vikaa", mitä nyt lantio oli vähän kaarella jumeista ja kivuista johtuen, mutta eipä sitä ihmiset osanneet katsoa. Syksy oli taistelua, joulun aikaan helpotti, sitten koiran taas vointi romahti ja neiti ontui 15min kävelyltä kotiin. Ulkopuoliset eivät nähneet koiran ontumista. En ottanut siitä videota facebookiin eikä se näille paskanpuhujille olisi riittänytkään. Ihmiselle, joka ei halua uskoa, ei riitä mitkään todisteet. Se on tämä vaihtoehtoinen totuus niin trendikästä nykyään. Tiedän itse, että tein oikean päätöksen ja olen ylpeä, että pystyin siihen. Ajattelin koiran parasta enkä todellakaan häpeä tai kadu päätöstäni.

Nykyään koiria pidetään elossa viimeiseen asti ja kuten bernin tapauksessa, joskus sen pisteen ylikin. Miksi siis järkevä ja koiraa kohtaan reilu ajoissa lopettaminen leimataan pahaksi, tuomittavaksi koiran tappamiseksi? Koiran menettäminen on aina surullista ja sitä surua tulisi kunnioittaa eikä vähätellä tai tuomita! Vasti on rakkainta elämässäni tällä hetkellä, mutta mikäli sille sattuisi jokin vakava tapaturma, josta se selviäisi hengissä, mutta menettäisi raajoja/raajojen osia, saisi erittäin vakavia ja vaikeita murtumia tai joutuisi kärsimään kivuista lopun elämää, en empisi tehdä päätöstä. En luovu koiristani, vaikka niistä ei kisatykkejä tulisi, mutta jatkuvaan kärsimykseen en aio koiriani ikinä alistaa. Olen rakkaille ystävilleni velkaa armollisen, mielummin liian aikaisen lopun kuin yhtäkään päivää liikaa kivussa.

Kirjoitus on omistettu kolmelle hienolle enkelikoiralle omistajineen:
isolle pojalle, pienelle pojalle ja yhdelle neidille.

Taivaan enkelten kyliin, 
sinut luotamme lähetettiin, 
Pyhän Jumalan lämpimään syliin, 
käsiin suuriin ja rakastaviin.

tiistai, 21. helmikuu 2017

Se on taidetta.

Lasten kasvattaminen nimittäin. Nostan suuresti hattua kaikille äideille, isille, äitipuolille ja isäpuolille. Olette uskomattomia!

Olen saanut kunnian olla viiden lapsen täti. Vanhin täytti juuri 11 vuotta ja en lakkaa miettimästä, että vastahan se syntyi! Siskoni, tämän 11-vuotiaan äiti, miettii samaa minusta... :D Itse en ole ikinä haaveillut äitiydestä enkä välttämättä ikinä hanki lapsia. Siitä huolimatta pidän lapsista. On upeaa nähdä kuinka joku asia, joka eilen ei sujunut onnistuukin tänään. Ja kuinka hienoa on kertoa hakemaan tulleelle vanhemmalle, että tänään lapsenne teki pissat kaksi kertaa pottaan ja vaippa on säilynyt kuivana. Pieniä asioita, mutta silti niin suuria. Lapsissa on tulevaisuus.

Olen ollut töissä tai työharjoittelussa useammassa päiväkodissa ja kohdannut useita erilaisia vanhempia. Vaikka valmistun kuukauden päästä lasten ja nuorten osaamisalasta, en todellakaan osaa kasvattaa lasta. Mutta ei oikeasti osaa kukaan muukaan. Sitä mieltä olen vahvasti ja mitä enemmän luen pedagogiikkaa tai psykologiaa, sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Sen olen oppinut opintojen aikana, että vaikka lapsi on aina lapsi, niin lapsi on aina yksilö. Ympäristö muokkaa osansa ja perimästä tulee osansa, mutta se kombo on aina uniikki ja siihen komboon ei tule ohjekirjaa valmiina.

Usein kuulee sanottavan kuinka nykyvanhemmat ovat aivan kädettömiä ja lapset heitteillä, mutta minun mielestäni nykyvanhemmat yrittävät erittäin paljon ja tekevät kaikkensa lastensa eteen. Maailma vaan on muuttunut ja vaatimukset sen mukana. Ei ole realistista, että naiset rupeaisivat Sirpa Selänteen tavoin kotirouviksi. Talouden pyörittämiseen tarvitaan usein molempien tuloja. Ja aina ei ole molempien tuloja. Ero on täysin normaali asia nykypäivänä ja eronneille vanhemmille voin sanoa, että usein ero on paljon parempi ja vähemmän tuhoava vaihtoehto kuin rakkaudeton ilmapiiri kotona ja vanhempien välillä. Älkää kantako syyllisyyttä tai pahaa mieltä, vaan nauttikaa lapsistanne.

Yksi iso muutos kun vertaa "ennen vanhaan" ja nykypäivää, on isien rooli. Voi isät, nuo päiväkodintädin päivän piristysruiskeet! Enkä nyt tarkoita ulkonäöillisesti söpöisiä isejä vaan kaikkia. Parasta iseissä on se, ettei aina ihan suju, mutta yritys on kova. Useinkaan isä ei tunnista lapsensa vaatteita tai unohtaa tärkeimmät asiat kotiin. Ei ole kerta eikä kaksi, kun isä jos toinenkin on oman lelun päivänä myöhästynyt töistä, kun juuri se tietty lelu jäi kotiin, eteisen penkille. Isät hoitavat laajoja kokonaisuuksia, ei heillä ole aikaa yksityiskohdille. Onko sillä nyt oikeasti merkitystä onko lapsen lapaset eri paria, jos ne ovat yhtä paksut? Isät ovat lasten elämässä kuninkaita. Voimakkaita ja turvallisia vuoria, jonka hartioilta näkee ainakin maailman toiselle puolen. Isän lämpimään syliin on lapsen hyvä hypätä, koska siitä ei tipu ikinä pois.

Äidit hallitsevat niin kokonaisuudet kuin yksityiskohdat. Äiti muistaa minkä värinen päivä Nooa-Camillalla oli viime viikon torstaina ja äiti muistaa ne mustikkakiisseli tahrat, jotka tulivat kaksi viikkoa sitten aivan uusiin housuihin. Niihin vedoten sitten muistutellaan, että ei paljoa kiisseliä kerralla ettei kaada taas syliin. Äidit ovat arjen sotureita ja päiväkodintädin parhaimpia neuvonantajia ja välillä aikamoinen pain in the ass... Äidit tietävät lapsen villasukkien neuletiheyden ja osaavat kertoa missä lämpötilassa niitä kannattaa ruveta käyttämään. Äidit myös kyseenalaistavat suoraan, jos villasukat on puettu puoli astetta liian lämpimällä säällä päälle. Äidit auttavat tutustumaan uuteen lapseen ja tietävät lapsistaan kaiken. Äiti on usein lapsen ensimmäinen sana ja ensimmäinen asia, joka kaverin lyötyä lapiolla päähän, tulee mieleen.

Vanhemmat, teette maailman vaikeinta ja samalla maailman tärkeintä työtä. Te hyssytätte koliikkivauvaa yöllä, juoksette pelastamaan taaperoa kirjahyllystä, valvotte sairaan lapsen vieressä ja kannatte lastanne sydämessä koko elämänne. Sen suurempaa tehtävää ei ole kuin rakastaa toista kuten vanhemmat rakastaa lapsiaan. Olkaa ylpeitä itsestänne, vaikka aina ei suju ja lapsi vetää taas itkupotkuraivareita tai huutaa jo vittua päin naamaa. Ikäviä ja vaikeita aikoja on, mutta te olette silti ne, jota lapsi rakastaa, kunnioittaa ja muistelee kiikkustuolissa. Olkaa armollisia itsellenne. Muistakaa, että aina saa ja kannattaa pyytää apua. Isovanhemmat, sukulaiset, kaupungin perhetyö, ystävät, seurakunta ja MLL ovat käytettävissänne. Älkää jääkö yksin maailman vaikeimman tehtävänne kanssa. Vanhemmatkin tarvitsevat lomaa ja vanhemmillakin on oikeus pyytää apua.

Äidit ja isät, olette uskomattomia.

keskiviikko, 15. helmikuu 2017

Ylös pilviin ja vauhdilla alas

Olen viettänyt parin päivän suruaikaa Töppiksen poismuuton vuoksi. Se oli vain tilapäiskotilainen ja olin jo päättänyt, ettei siitä tule lauman varsinaista jäsentä, mutta kyllä siihen vammaiseen ehti kiintyä. Töppöjalkainen voi uudessa tilapäikodissa hyvin ja nukkuu sängyssä. Iloinen olen siitä, että sain kohdata tämän ilopillerin. Antoi paljon, vaikkei kauaa vaikuttanutkaan meillä. Muistot säilyy ikuisesti.

Koirallinen elämä kärsii samaan aikaan sekä lamaa että treeni-intoa. Minulla on tälle vuodelle suunnitelmia ja mikäli koutsi tahtoo jatkaa meidän kanssa, en muuta syksyllä Joensuuhun. On kunnia saada treenata ihmisen opissa, joka osaa auttaa ja koira kehittyy. Vapaaehtoisesti en parhaan opista lähde. Treeniryhmä on huippu ja saan niistä naisista valtavasti energiaa. Team Pink <3

Itse arvostan itseäni paljon. Pidän itseäni hyvänä tyyppinä ja olen hyväksynyt virheeni, mahdolliset liikakilot, huonot polvet, sokeririippuvuuden ja muut kotkotukset. On ollut ikävää huomata, etteivät kaikki kunnioitakaan minua tippaakaan. Minua on yritetty laittaa muottiin, johon en kuulu ja johon en aio alistua. Mielestäni jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja jokaisella on ihmisoikeudet. Pöyristyttävän moni ei ole kanssani samaa mieltä vaan surutta laittaisi monttuun huonojen koirien lisäksi erilaisia ihmisiä. On todella surullista taivaltaa tässä vihaisessa maailmassa.

Suoritan viimeistä työharjoittelua päiväkodissa 1,5-3 vuotiaiden ryhmässä. Lapset ovat ihania, mutta työ on henkisesti kovin raskasta. Läheskään yhtä rankkaa ei ole työskennellä kuolevien vanhusten parissa. Kuolema on lohdullista muistisairaiden kohdalla. Lapsilla kaikki elämän tuoma paska on vielä edessä. Työni on kasvattaa ja valmistaa lapsia yhdessä vanhempien kanssa tähän maailmaan. Kylmään, pahaan ja jatkuvasti suvaitsemattomampaan maailmaan. On rankkaa tietää, että noilta pienokaisilta riistetään viattomuus aivan liian pian.

Itse en usko, että välttämättä ikinä tulen biologisia lapsia hankkimaan, mutta arvostan kaikkia, jotka niitä tekee ja siten mahdollistaa työni. Olen 10-vuotiaasta asti unelmoinut lastenkodin perustamisesta tai sijaisperheenä toimimisesta. Haluan olla rikkinäisten turvana ja opettaa hyväksymään itsensä puutteista huolimatta. Haluan opettaa lapsille kestävän arvopohjan ja näyttää, että rakkaus on voimakkaampi kuin viha, pelko ja katkeruus yhteensä. Toiveenani on opettaa lapsia olemaan avoimempia, rohkeampi ja rakastavampia kuin monet aikuiset tällä hetkellä.

Ihmiset sanovat, että olen rohkea, mutta minusta se on surullista, jos omana itsenään oleminen on jotenkin tavallista rohkeampaa. En koe olevani rohkea. Olen minä. Hyväksyn itseni ja en häpeä itseäni. Monet minua tuplasta vanhemmat kriiseilevät siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Sen haluan lapsille opettaa: itse on avain onneensa. Tänään istuin muina miehinä päiväkodin johtajan ja päivähoidon aluepäällikön kanssa samaan kahvipöytään enkä ollut rohkea tehdessäni niin. Halusin vain kahvia. Älkää hyvät ihmiset alistuko siihen, mihin muut teidät tuuppaa, jos ette itse halua!