Uudet tuulet puhaltavat. Niin kliseinen sanonta kuin se onkin, se on totta. Vuosi takaperin olin vakaasti Ylöjärven koirakerhossa agilityihmisenä, mutta nyt olen murroksen alla. Uusi koira ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat herättäneet paljon ajatuksia.

Liityin Ylökkiin vuonna 2006 ja kävin torstaitottiksissa Epun kanssa. Muistan kuinka kävijämäärät vaihtelivat parista pariinkymmeneen. Jossain kohtaa torstaitottikset loppuivat ja kiinnostuin agilitysta. Alkeiskurssin jälkeen treenattiin Epun kanssa puoli vuotta siellä ja toinen täällä. Sitten tuli Emma ja agility jatkui aktiivisemmin. Uskaltauduin jopa kisaamaan. Sanoin kerran ääneen, että voisin tehdä jotain enemmän seuran eteen ja hupskeikkaa olinkin agilitytoimikunnassa. Siitä päädyin hallitukseen mukaan ja sain tittelin agilityvastaava. Nyt agilityvastaavalla vain on ongelma: agility tekee kipeää eikä kiinnosta enää.

Vastin kanssa ajattelin treenata agilityä ihan hömpäksi jossain vaiheessa. Olenkin opettanut sille putken ja vähän ohjauksessa olemista, mutta niitä treenaillessa huomasin, ettei tunnu oikealta. Koira toki tykkäsi, koska se nyt rakastaa kaikkea treenaamista, mutta minä en. Liian tuoreessa muistissa oli treenit Emman kanssa. Agility ei tuntunut enää niin kivalta kuin ennen. Treenaaminen loppui, mutta yhdistyshommia agilityn saralla riittää. Olo on kovin ristiriitainen. Haluan hoitaa hommani hyvin ja tykkään tehdä työtä yhteisen hyvän eteen, mutta samalla suomeksi sanottuna vituttaa. Vituttaa tehdä agilityyn liittyviä juttuja, kun laji ei enää kiinnosta. Lähinnä tuo kipeitä muistoja viime kesältä mieleen.

Tilanne on kovin vaikea myös siitä syystä, ettei tuttu, turvallinen ja tärkeä kotiseura tarjoakaan meille Vastin kanssa mitään. Meidän tavoitteet eivät ole agilityssä, tokossa saati rallytokossa. Yritin ja vielä yritän elvyttää pk-puolta seurassa omatoimiryhmän kautta, mutta se on raskas kivireki vetää perässä. Huomattavasti helpommaksi olen todennut käyttää esimerkiksi hakuun maalimiehiksi perhettä ja ystäviä.

Tällä hetkellä harjoitellaan koiran kanssa lähinnä rauhoittumista. Koiraa ei yhtään tarvitse nostattaa treeneissä, päinvastoin. Vasti on muutaman toiston jälkeen kuin lentoon lähdössä. Onneksi sain taas tiistaina hyviä neuvoja Ylöjärven käyttöhukkien treeneissä. Omaan tekemiseen sain vahvistusta ja uusiakin juttuja tarttui mukaan. On ollut todella hienoa tulla niin hyvin otetuksi vastaan täysin uutena kasvoja. Muistan, että Ylökkissä koin vasta Agirodussa 2013 tehtyäni 17h päivän, että sain osakseni hyväksyviä katseita. Toki olin nuori ja siksi ilmeisen pelottava, mutta olihan se aika raskasta, kun aikuiset vältteli ja sain paljon puhuvia katseita. Nykyään palaute on erilaista, mutta olenhan tehnyt paljon töitäkin hyväksynnän eteen. Anycase, Ykään mukaan on ollut kiva päästä. Toivottavasti saan jatkossakin treenata heidän kanssaan ja kisällivuoden jälkeen pääsen jäseneksi. Aika näyttää, mutta motivaatio on vahva, vaikka uusi onkin aina jännittävää.

Pitkään olin sitä mieltä, että olen Ylökkissä hamaan loppuun asti, mutta enpä tiedä enää. Tänä vuonna on ensimmäinen koetoimitsemani agilitykisa, Agirotu ja piirinmestaruuskilpailut, joissa olen luvannut olla apuna. Ensi vuosi on kuitenkin mysteeri. Todennäköisesti jatkan jäsenenä ja hoidan koetoimitsijan hommia, jos on tarvetta, mutta agilitytoimikunnan jutuista varmaan jättäydyn pois. Olen nauttinut ajasta Ylökkissä ja saanut hyviä ystäviä. Paljon olen oppinut koirista, agilitystä ja vastuusta. Harva ikäiseni on saanut olla näin etuoikeutetussa asemassa ja luotettu kuin mitä agivastaavana olen. Olen aika ylpeä itsestäni ja erittäin kiitollinen. Matka jatkuu ainakin toistaiseksi kahden seuran ja yhden kentän kanssa.