Otsikossa en tarkoita koiriani vaan koiraharrastuksiani.

Mitä järkeä on juosta lähes joka ilta jossain treenaamassa ohituksia, tokoa, agilitya, hakua tai vaikka mitä muuta? Mitä järkeä on uhrata oma aika ja sosiaaliset suhteet siihen, että käy treenaamassa jotain ja koira ei viitsi edes kuunnella? Miksi teen töitä yhdistyksen eteen, kun voisin nukkua, neuloa tai tehdä ihan mitä vain muuta oman elämäni eteen? Miksi uhraan omaa vapaa-aikaani, jotta toiset pääsisivät helposti harrastamaan? Miksi olen rakentanut elämäni niin vahvasti koirien ympärille?

Ainoa vastaus minkä ylläoleviin kysymyksiin keksin on se, että kaikesta paskasta, ikävästä, valituksesta, kylmästä ja itkusta huolimatta tykkään elämästäni.

Viime aikoina on iskenyt "mitä merkitystä elämällä on"-kriisi. Suurelta osin varmasti Emman lantion vuoksi. Koira on mennyt tosi huonoon kuntoon. Niin huonoon, että jouduin eläinlääkäriltä hakemaan kipulääkekuurin. Pitkien lenkkien jälkeen takaliikeet ovat järkyttävät. Kaveri kävi hieromassa neidin auki ja siinä riittikin duunia. Emman selkä ja oikea lapa olivat aivan jumissa. Hieronnan jälkeen koiran oli selvästi helpompi olla, mutta kyllä kipuilu paistaa edelleen vahvasti läpi. BOT-takki on joka päivä jonkin aikaa päällä ja takkisession aikana koira selvästi rentoutuu. Kyllä siinä takissa jotain taikaa on. Kun lähdetään ihmisten ilmoille, on neiti terhakkaana menossa. Kotiin kun päästään tai omalla porukalla kun lenkkeillään, on koira varsin erilainen. Emma on siis kuten suurin osa ihmisitä; kulissit on pidettävä yllä, mutta kotona voi olla mitä oikeasti on. :D

Jotta ei edes ihan hyvin menisi, on Eppukin alkanut liikkua erittäin vaivalloisesti. Portaissa kiipeäminen on hankalaa ja hidasta. Liikkeet, erityisesti takapään, ovat joustamattomat ja töpöttävät, sellaista puupökkelöjaloin kävelyä. Vastaavaa olisi, jos ihminen kävelisi taivuttamatta polvia. Eppukin on saanut osansa BOT-takkisessioista, mutta pappa ei hirveästi nauti takista. Eppu söi kesällä nivelravinnekuurin ja nyt täytyy varmaan uusi aloittaa. 10v tarkastuksen yhtydessä ell tarkisti liikeradat sun muut ja silloin ei ollut mitään merkkejä nivelrikosta, tmv. Lenkkeily ei ole koiran mielestä ollenkaan niin hauskaa kuin ennen. Vapaana kyllä voi kulkea, mutta eipä silloinkaan pitkiä matkoja liiku. Kyllä vanhus sen 300 metriä jaksaa innolla, mutta sen jälkeen jättäytyy taakse ja pysähtelee jatkuvasti. Muutaman kilometrin lenkeillä raahustaa perässä sitkeästi, mutta selvästi näkee ettei vanhaa huvittaisi. Koira on kuitenkin "vasta" 10,5v ja niin hidastunut, etten oleta Epun enää kovin pitkään keikuttelevan. 

Koska omat koirani ovat rempallaan joka suuntaan, on koiraelämässäni menossa jonkinasteinen masennuskausi. Samalla oma ajattelumalli "koiralla pitää olla tehtävä, seurakoiruus ei ole kunnon elämää" on muuttunut. Ei koira siitä rikki mene, jos sen kanssa ei joka ilta jossain huhdo. Päinvastoin! Ilman koiria en osaa enää elää, mutta miksen hankkisi seuraavaksi jotain aitoa seurakoiraa, joka olisi onnellinen sohvatyynyjen välissä? Silti harmittaa, että en omien kanssa voi tehdä oikein mitään. Enkä oikein edes uskalla tehdä, jos innostuessaan riehuvat liikaa ja kärsivät kivuista. Pientä jumppaa ja aktivointia tehdään toki, mutta käytännössä odottelen, koska koirat ovat lopetuskunnossa... Asenteeni on äärettömän surullinen, mutta ikävä kyllä sellainen tilanne nyt on. Ehkä tapahtuu ihme ja koirat virkistyvät, mutta sitä ennen meidän kolmen elämä kulkee maltillisesti ja pienin askelin eteenpäin. Eihän elämä ole se päämäärä vaan se matka. Meidän matka vain on nyt erilaisempaa kuin ennen.