kun eläinlääkäri sanoi "Nyt sydänääniä ei enää kuulu. Nyt Emma on poissa. Otan osaa."
Siitä on kuukausi, kun luovuin elämäni rakkaimmasta elollisesta. Ja se sattuu.

EmmaEnkeli oli koiraksi huono, mutta juuri sen takia se olikin niin rakas. Tein sen kanssa niin valtavasti töitä, että tunnistin koirassa jo pienetkin muutokset. Onneksi! Kesällä, kun aloin miettimään, mikä koiraa vaivasi, muut sanoivat sen olevan ja kävelevän normaalisti, mutta onneksi vein koiran kuvauksiin. Kauheaa ajatella, jos neiti olisi joutunut kärsimään pitkään ilman, että olisin huomannut yhtään mitään. Luonnehan koiralla oli suomeksi sanottuna paska, mutta silti pystyttiin harrastamaan ja touhuamaan aktiivisesti. Se vaati vain minulta järjestelyjä ja hermoja, mutta se innostuksen kiilto Hemun silmissä riitti palkaksi vaivasta.

Tuossa on syy lopetukseen. Epämuotoinen lanne-ristinikama alkoi kipuilemaan liikaa. Neidistä tuli apaattinen, se nukkui vain suorana kyljellään(mitä harvoin halusi tehdä) ja lopulta alkoi hyökkimään pennun päälle. Tajusin heti, että nyt se taitaa olla menoa... Aikanaan olen tehnyt päätöksen, että kipulääkkeillä en koiraa hengissä pidä. Se olisi epäreilua koiraa kohtaan, koska kivuttomana repisi itseen normaaliin tapaan ja pian kipulääkkeitä tarvittaisiin vain lisää ja lisää. Mielestäni on inhimillisempää antaa koiran nukahtaa pois kuin jättää se kipulääkkeiden armoille. Huom. lääkitykset sairauksiin ovat eri asia.

Äitini varasi terriereille keskiviikoksi uimalan. Voi kuinka tuo pieni otus nauttikaan uimisesta. EmmaEnkeli rakasti uimista enemmän kuin agilitya. Hullu uimahyppijäni. Uinti on hyvää liikuntaa selkävammaiselle, mutta neitin selkää tuskin mikään olisi pysyvästi auttanut. Käytin koiran kiropraktikolla joulukuussa ja se auttoikin... alle viikon, minkä jälkeen koira liikkui taas yhtä tönkösti. Kun käsittely kerta on n. 20min/85e ei opiskelijalla ole varaa juosta siellä jatkuvasti. Fyssarin ohjeilla tehtiin harjoituksia, mutta lihasjumit olivat oire, joten ei sekään pidemmän päälle ollut kuin tekohengitystä.

Vaikka tiedän, että tein kaikkeni koiran eteen ja lopulta tein oikean päätöksen, välillä tuntuu kuin olisin luovuttanut. Ehkä olisi ollut vielä joku poppaskonsti. Ehkä olisi vain pitänyt myydä auto ja käyttää koiraa kiropraktikolla ja fyssarilla useammin. Ehkä selän olisi voinut leikata. Mutta päädyn ikäväkseni aina samaan lopputulokseen: arkaa koiraa, joka saa paniikkikohtauksen kaltaisia kohtauksia nähdessään vieraan koiran lähestyvän, ei ole senkään puolesta reilua pitää.

kuva: Jenny Piittinen

EmmaEnkelin pelkokohtaukset vain pahenivat syksyn myötä. Jos selkää kuntoutin mielestäni paljon, niin koiran psyykettä vasta työstettiinkin. Useilla ongelmakoirakouluttajilla käytiin ja jotkin keinot tehosivat. Joku auttoi kuukauden tai pari. Joku jopa puolikin vuotta. Mikään keino ei ollut pysyvä apu. Ei auttanut antaa namia, karjua, heiluttaa lelua, olla välittämättä, koska koira meni aina lukkoon. Tärisi, ulvoi, läähätti ja oli valtavan pakokauhun vallassa. Neiti oli erittäin arka jo pennusta lähtien. Kun haimme koiran, ei se uskaltanut kävellä asvaltilla. Saimme koko perheen voimin maanitella ruuan avulla pentua liikkeellä. Jos nykyään vastaan tulisi tuollainen pentu, palauttaisin sen välittömästi! Mutta silloin olimme uuden pennun lumoissa ja olin vielä nuori ja tyhmä. Tai ainakin tyhmempi. 

EmmaEnkeli on pentueesta ainoa, jolla on tuloksia Koiranetissä. Pentueessa oli neljän nartun lisäksi yksi uros, mutta tämä lopetettiin n. 4vkon iässä, koska koira oli "kääpiö". Uros kasvoi chihuahuan kasvukäyrän mukaan. Nyt jälkiviisaana on hyvä todeta, että jo tässä kohtaa olisi pitänyt sanoa "Ei ja heihei." Paljon olen pohtinut, onko jotain mikä olisi voinut aiheuttaa Emman luonteen ja kääpiöuroksen. Sattuma? Tuskin. Olen tullut johtopäätökseen, että todennäköisesti emällä on tiineysaikana ollut stressiä tai jotain on tapahtunut. Muistelen äitini sanoneen emästä, kun kävimme pentuja ensi kerran katsomassa, että sitä ei hirveästi pennut näyttänyt kiinnostavan. Voisiko se olla yksi syy neidin huonoihin sosiaalisuustaitoihin ja arkuuteen? Mahdollisesti.Tietysti kaikki voi olla sattumaa enkä syytä kasvattajaa. Aina ei vain hommat mene kuin Strömsössä. Jälkiviisaus on typeryyttä, mutta ainakin nykyään olen erittäin kriittinen kasvattajan ja pentueen suhteen. Olen äärimmäisen onnellinen, että Vastin kasvattaja on niin hyvä ja rehellinen. Siis aivan uskomatonta kuinka paljon häntä kiinnostaa pennut ja kuinka paljon hän tekee pentujen hyväksi ja järjestää treenejä sun muita. Vastin hankin kuin sian säkissä vain luottamalla sokeasti kasvattajaan, mutta sieltä säkistä paljastui hyvä possu.

Koira voi olla niin paljon enemmän kuin koira. Minulle koirat eivät muutenkaan ole vain koiria, vaan luotettavia ystäviä ja harrastus/kisakavereita. Toivottavasti Vasti on työkaverikin jossain vaiheessa.

Emma oli erityislapsi, joka oli erityisasemassa. Siinä missä Eppu tykkäsi treenata, Emma rakasti. Eppu piti koko perheestä, Emma rakasta vain minua. Emma leimautui niin vahvasti minuun ja minä siihen. Epun kanssa kasvoin lapsuudesta nuoruuteen ja vaikka pappakoiruus vielä vaikuttaakin, on sen valtakausi päättynyt jo vuosia sitten. Emman kanssa kasvoin nuoruuden yli ja olisin mieluusti kasvanut kolmikymppiseksi ennenkö luopuminen olisi ollut ajankohtaista. Nyt kuitenkin tuntuu, että nuoruus on ohi, kun neiti on poissa ja tilalla on tuo penneli, unelmieni koira, jonka odotin hankkivani silloin kolmikymppisenä.

Twitterissä Emma on ollut hastagin #junnukoira alla. Lohduttajana tuo pieni parson oli omaa luokkaansa. Neiti nuoli kyyneleet pois nopeammin kuin niitä ehti valua. Pienikin nyyhkäisy ja koira oli vieressä katsomassa mikä on hätänä. Vastin tarjoama lohdutus on erilaista. Pentu antoi yksi ilta minun itkeä tunnin ja mulkoili vain sohvalta, kun häiritsin sen unta. Lopulta se asteli eteeni, istahti, oksensi ja palasi takaisin sohvalle. Onhan toikin keino keskeyttää toisen itkeminen. :D :D

Viimeisenä yhteisenä iltana kaappasin koiran syliini ja itkin. Itkin ja kiitin kaikesta, mitä olen saanut Emman kanssa kokea ja pyysin anteeksi huonoja hetkiä. Kaikesta huolimatta on ollut kunnia saada harrastaa sekopään kanssa. Olen kasvanut ihmisenä ja kouluttajani erittäin paljon. Emma oli hyvä opettaja ja säilyy sydämessäni ikuisesti. Ikävä on valtava ja tuska suuri, mutta rakkaan ei tarvitse enää kärsiä kivusta tai pelosta. EmmaEnkelin on nyt hyvä olla. Vaikka minuun sattuu, olin uskolliselle ystävälle velkaa armollisen lopun. Onneksi Vasti repii, kirjaimellisesti, ylös sängystä ja lähelläni on ollut upeita ystäviä. Erityisesti olen kiitollinen eräälle Ilves-miehelle kaikesta tuesta.

alkuperäinen kuva: Jenny Piittinen

Vaikka Emma on fyysisesti purkissa pöydälläni,
se elää ikuisesti mielessä, muistoissa ja sydämessä.

Tuhkat päätyvät Emman rakastamaan paikkaan, järveen, koiran 5. vuotispäivänä 22.5.2016.