Nimittäin itseeni ja koiraan. Varsinkin koiraan. Ja varsinkin itseeni.

Olen havainnut itsessäni ongelman, jonka vuoksi olen kiitollinen, että lähelläni on ihmisiä, jotka huomauttavat virheistä. Olipas pitkä virke. Ongelma on luottamuspula. En luota itseeni palveluskoiran kouluttajana. Pari kuukautta sitten kaikki sujui hyvin, mutta sitten koira alkoikin olla jo niin pätevä, että menin lukkoon. "Mitä teen nyt? Eihän se voi vielä kestää vaativampaa harjoitusta!" Nyt meitä, tai no minua, on onneksi sysätty ottamaan ne haparoivat askeleet. Ja kyllä se koira sittenkin kestää vaativampaa, koska se ihan oikeasti osaa. Olen osannut treenata oikeita asioita, oikealla tavalla, koska villieläin osaa.

Välillä silti tuntuu, että koira ja ohjaaja on kumpikin ongelmajätettä eikä mistään tule mitään, mutta sitten otetaan askel taaksepäin. Pikkupentu aikana edettiin treeneissä hirveää vauhtia, koska olin rohkea ja koira oppi nopeasti. Koira on edelleen nopea ja innokas oppimaan, mutta minun täytyisi opetella luottamaan itseeni. En ikinä ole pitänyt haasteista, joissa olen aivan uudella maaperällä enkä osaa mitään, koska en halua myöntää, etten osaa mitään. Rehellisesti myönnän, että ajattelin, etten osaisi ikinä kouluttaa palveluskoiralajeja. Paljon olen vinkkejä kysynyt, nettiä selannut ja varmistellut osaavilta teenkö oikein, mutta nyt pitää sanoa, että olen aika hiton ylpeä itsestäni ja erityisesti tuosta ongelmajätekumppanista.

Olen kehunut Vastia niin paljon, että ei sitä ehkä jaksa enää kuunnella, mutta on toi hollannikas vaan upea. Kestää mun töppäykset ja jaksaa, jaksaa ja jaksaa tehdä töitä YHDESSÄ. Olen erittäin kiintynyt koiraani. Ehkä vähän liikaakin, mutta pistän sen Emman lopetuksesta johtuvan surun piikkiin. Vieläkin Hems on usein mielessä ja itkuja ei vielä ole itketty loppuun, mutta elämä jatkuu. Onneksi elämä ei jatku ilman koiraa.

Haku meillä on nyt siinä pisteessä, että koira ilmaisee haukkumalla maassa. Pisin haukkumäärä, mitä ollaan nyt uskallettu ottaa, on n.8-10 haukkua. Oma motivaatio hakuun on vähän laskenut, koska treenejä on (liian) vaikea saada kasaan. Onneksi on maailman paras ukkosisko! <3 Siskon kanssa ollaankin treenattu enemmän kuin treeniryhmän ja on ollut hienoa huomata kuinka koirattomasta siskosta on kehittynyt peloton hyvän Vastinlukutaidon omaava maalimies.

Alunperin jälki ei kuulostanut yhtään kivalta. Tuntui tyhmältä ja turhalta potkia maata, laittaa joka askeleelle nami ja näyttää ihan vajakilta ohikulkevien silmissä. Nyt mielipide on ihan toinen. Jäljestys on suklaan jälkeen melkeinpä parasta, mitä on. Koira meinaan väsähtää siinä kunnolla. Pitkään tehtiin lyhyitä mutkajälkiä ja viljelin nameja, en nyt joka askeleelle, mutta melkein. Koira ajoi jälkeä ihan hyvin, mutta nameista ei suuremmin välittänyt vaan ajoi yli. Kuitenkaan en uskaltanut jättää nameja pois, ennen kuin kaveri sanoi, että turhaan niitä sinne laitan. Kepeistäkin olin tehnyt uskallusongelman. Kotona ja ulkona nurtsilla oltiin keppi-ilmaisua harjoiteltu, mutta en uskaltanut laittaa keppejä jäljelle ennen kuin eilen sain rohkaisua. Tänään ennen iltavuoroa käytiin sitten jäljellä... Ennen tehtiin lyhyitä minipätkiä, nameilla, ilman keppejä. Tänään tehtiin n. 160m pitkä, ilman nameja, kahdella kepillä, haastavassa maastossa. Laitoin pyykkipojat pariin kohtaan ja kepeille, jotta pysyin itse kartalla ja onneksi laitoin. Koira haki jäljen aloituskohdan tosi hienosti ja meni sujuvasti jälkeä. Yhdessä kohtaa hermoistuin sisäisesti "nyt se hukkas jäljen, en varmasti mennyt tuolta!!" Toivoin koiran korjaavan suuntaansa ja sitten näinkin pyykkipojan roikkumassa kuusenoksasta. LUOTA KOIRAAN! Sadattelin mielessäni, että mikä siinä on miksi en voi vain luottaa koiraan, koska se kyllä tietää, mitä pitää tehdä ja sen nenä on hieman tarkempi kuin kaikki minun aistit yhteensä. Keppien ilmaisua jännitin ihan suotta. Pentu meni upeasti maahan kummankin kohdalla ja haki samalla kontaktin. Kerta kaikkiaan upea suoritus tuolta raitamalilta!

Äitin vauva on parin päivän päästä jo 9kk. Tuntuu kuin Vasti olisi pyörinyt tässä aina. Pakko vielä sanoa, että on toi uskomaton koira. En voisi paremmasta edes uneksia. Rakkauskupla meidän ympärillä elää ja voi hyvin. (TIedän, että se on koira, mutta se ei ole "vain koira". Kippana on mun koira.)