Mikä on paras koiraharrastuslaji? Vuosi sitten olisin sanonut, että ehdottomasti agility. Nyt en oikeastaan tiedä, koska en ole enää yhden lajin ohjaaja. Haku on tosi kivaa ja joskus, ei aina, jälkikin on tosi mukavaa. Montsu on tosi kivaa myös. Silti en ole agilitya unohtanut. Sekin oli tosi kivaa.

IMG_20160918_145053.jpg

Viime aikoina olen avannut silmäni taas uudestaan. Tokihan olen aina tiennyt, että koiraihmiset on vähän kahjoa porukkaa, mutta se todella yllätti, miten lajin valinta vaikuttaa sosiaaliseen asemaan tietyissä paikoissa OIKEASTI NIIN PALJON. Pidin ipo-harrastajien jonkin asteista ylimielisyyttä liioiteltuna urbaanilegendana kunnes tilanne tuli itselle eteen.

"Mitäs sä harrastat?"
"No hakua on jonkin verran tehty, pari jälkee myös, mutta montsukin kiinnostais."
"Ei ipo? Jaa."

Ja tämän sanottua ihminen käänsi selän ja eikä ole puhunut sen koommin minulle. Tietenkään ei saa yleistää ja tunnen ihan täyspäisiäkin ipoilijoita, mutta näin myös sen, että laji voi vaikuttaa erittäin paljon pääseekö piireihin vai ei.

IMG_20160920_203658.jpg

Agilityn aloitin Epun ollessa 3-4v. Nyt pappa on 11,5v. Agilityllä ja minulla on pitkä yhteinen historia, mutta aika kivikkoinen on ollut tie. Kukaan ei ottanut pikkuVeeraa tosissaan treeneissä tai talkoissa. Minulle ei oikeastaan edes puhuttu. Sitkeästi tein töitä ja suoraan sanoen yritin ansaita hyväksyntää yhteisössä nimeltä Ylökk. Se hyväksynnän haku ajoi ensin agilitytoimikuntaan ja siitä eteenpäin erilaisista asioista vastaamaan. Tein vitusti töitä, jotta ne oikeesti aikuiset hyväksyivät joukkoonsa. Sitten Emma sairastui. Tai ei sairastunut, mutta alkoi oireilemaan ja agilityn harrastaminen oli pakko jättää. Sitten koitti suurempi suru. Yritin ikävän ja tuskan keskellä opettaa Vastille agilityn pentualkeita kuten ohjaukseen tulemista ja siinä olemista sekä tietty putkia. Lopulta tajusin, että mulla oli paha olo ja se johtui siitä, että agility oli ollut mun ja Emman juttu. Lopetin höntsäilyt ja ilmoitin, etten jaksa enää jatkaa agilityvastaavana. Toiset ymmärsivät, mutta toiset syyllistivät ja panostivat jatkamaan. Onneksi pidin pääni ja hommani hoidettuani, siirryin takavasemmalle. Kun luovuin agilitysta, statukseni laski. En ollut enää agiporukkaa vaan minusta oli tullut pk-harrastaja. Vielä kun kyseenalaistin kalliin hallihankkeen järkevyyttä, sain paskaa niskaan korkealtakin taholta ja entiset "kaverit" eivät enää edes tervehdi.

Olen seuraihminen. Viihdyn talkoissa ja haluan edistää edustaamaani seuraa. Torstaina kesken Ylökkin syyskokouksen myönsin itselleni olevani masentunut. Olleeni jo pitkään, mutta vetäneeni itseäni vaan sisulla eteenpäin. Tajusin myös sen, että pakko ei ole jos tuntuu paskalle. Olen kiitollinen kaikille treenikavereille ja kouluttajilleni sekä kavereille, joihin seuran kautta olen tutustunut. Ikuiseksi, tai ainakin lähes, luulemani taival Ylökkin takissa päättyy. En ole katkera, olen surullinen, koska olisin halunnut jäädä. Ilmapiiri ei kuitenkaan ole sellainen, että kestäisin jäädä. Toivottavasti hallitus ja toimikunnat saisivat viisautta viedä seuraa kohti valoisampaa, avoimempaa ja jäseniä kunnioittavaa tulevaisuutta.

IMG_20160904_122943.jpg

Kuten jo ylhäällä mainitsin, mondioring kiinnostaa. Pitkään ja hartaasti tein pohjia pekoon, mutta lopulta tajusin, että piiruntarkka jäljestäminen ei ole mun intresseissä. Joskus ehkä innostun palavasti jäljestä, mutta tällä hetkellä se on lähinnä leppoisaa koiran väsyttämistä. Ette sitten kerro mun äidille, mutta jos kaikki menee hyvin, Vastista tulee isona montsukoira. Ja ekat treenitkin oli. Kyllä näkyi, että ohjaajaa jännitti ja tartutin sen koiraankin. Huomasi, että ollaan harjoiteltu hallintaa, kun edessä heiluu kaveri  patukan kanssa. Nyt kun edessä heilui mokke hihan kanssa, koira alkuun jännitti "saanko ihan oikeesti muka mennä ja purra?" Loppua kohden parani, vaikka huomenna 11 kuukautta täyttävä vauva ei mielestäni ollut lainkaan omalla tasollaan. Siitä huolimatta saatiin rakentavan kritiikin (jännityksestä johtuvat jutut, jotka huomasin itsekin) jälkeen kehuja. Loppuun mokke vielä tokaisi, että "en jaksaisi huonoa koiraa treenata, joka arastelisi tai ei purisi. Kyllä tosta ihan koiran saa tehtyä." 

IMG_20160908_182659.jpg

Vasti voi hyvin. Kolme viikkoa jatkunut kuumeilu ja minimitreenaus on taannuttanut koiran pikkupennun tasolle. Hänellä kun tota energiaa muutenkin hieman on... Onneksi on edes Esa uhri... kaverina.

Eppu on huonommassa kunnossa. Kuulemma väsyneempi, ruoka maittaa huonosti ja äreämpi. Paps pääsee hierontaan viikon päästä ja eläinlääkärille, jos on vielä alkuviikosta nuupallaan. Nivelrikkoa tai muuta kipua epäilen. Taitaa olla Hepulla hetket vähissä. :(

Esa on kotiutunut hyvin. Kovin pehmeä, mikä on mulle suuri haaste, koska olen itse suhteellisen kova ja äänekäs. Oppinut olen jo nyt paljon. Muuten mukava ja kiltti sylivauva. Esa ei jää meille. En suostu siihen.