Olen ilmoittanut päätökseni Ylökkin hallitukselle ja agilitytoimikunnalle ja nyt voin julkisesti sanoa, että jätän tehtäväni agilityvastaavana ja agilitytoimikunnassa.

Paljon olen tehnyt duunia, mutta en koe, että työmäärä olisi ollut liikaa. Päätös syntyi pitkän pohdinnan jälkeen. Sen jälkeen kun Emma piti lopettaa, agility ja siihen liittyvät asiat ovat tuntuneet ikävältä tai ei ole tuntuneet miltään. Tänään oli agilitykisat, jossa toimin koetoimitsijana. Fiilis oli samalla haikea ja vaikea, mutta iloitsin toisten onnistumisista. Aina välillä mieleen hiipi ajatus miten Emma olisi minkäkin kohdan tehnyt ja miten meillä olisi mennyt. Silti lopetuspäätös oli oikea. Koira oli liian kipeä.

Ehkä joskus haluan palata agilitypuolelle, mutta tällä hetkellä tuntuu, että ei vaan kiinnosta. Tällä hetkellä käsissäni on niin hyvä koira, että siitä on oikeasti mihin vain ja korkeallekin, joten en halua "tuhlata" sitä hömpöttelyyn. Se on hienoa kuinka lupaava tämä 7kk pentu on hakuun. Mitään ongelmaa ei ole lähteä itse etsimään ukkoa, joka on 30-40 metrissä. Haukku alkaa löytymään myös. Tykkään koirasta niin paljon.

Siinä missä agilityihmiset ovat tuloskeskeisiä ja puhuvat ohjaustekniikoista ja muista krumeluureista, pk-porukka puhuu vieteistä, vireestä ja kasvatuslinjoista. Tulee olo, että toiset puhuu seurauksesta ja toiset syystä. Eikä kumpikaan ole huono, mutta voishan niitä näkökantoja enemmän sekoittaa. Tänään kisasuorituksia katsellessa mietin, että miten useista koirista olisi voinut saada radalla enemmän irti, jos niitä olisi leikitetty ja työstetty koiran tunnetta enemmän. Tokihan belggarit ja bichon friseet ovat ihan erilaisia koiria, mutta silti eläimiä ja työstettävissä tahoillaan. Omista koiristani olen huomannut sen, että vaikka Eppu on aina ollut kiltti ja tottelevainen, se ei ole varmaan ikinä tehnyt rataa oman hauskuuden vuoksi. Eppu on tehnyt asioita, koska se on halunnut miellyttää minua. Emma taas teki, koska Emma rakasti tehdä. Ihan mikä vain este, temppu tai muu, jossa koiran piti käyttää aivojaan, niin neiti oli liekeissä. Vasti on näiden välistä. Pentu haluaa tehdä, koska haluaa tehdä, mutta se haluaa tehdä myös minulle.

Paljon olen miettinyt myös tavoitetta, jota kohti työstän Vastia ja itseäni. Olenko ihan hullu ja epärealistinen? Onko meillä mitään toivoa päästä ikinä edes pelastuskoirien alkeiskurssille? Kyllä, olen hullu. Se on selvää jo siinä, että tuollainen tuhoeläin nurkissani pyörii. Ei, ihan oikeasti ja aidosti olen pohtimisissa tullut siihen tulokseen, että meillä on kaikki edellytykset päästä PEHA-kokeisiin ja jopa sinne hälytysryhmään. Se vain vaatii töitä ja sitoutumista, mutta olen valmis. Olen todellakin valmis tekemään kaikkeni ja uhraamaan paljon päästäkseni sinne. Silti en kuole tai romahda, jos ei päästäkään. Tiedän kuitenkin, että mihin päästäänkään tai mitä tehdäänkään tai mihin ei päästä ja mitä ei tehdä, Vasti on ihan uskomaton koira. Toivon, että jokainen koiraharrastaja saisi edes kerran elämässään kokea yhtä hyvin itselleen sopivan koiran kuin mitä Kippaliisa on minulle.

Kathleen leikitti Vastia WDS ryn leirillä.
Mondioring olis kiva laji, mutta ehkä seuraavan holskun kanssa. ;)

PS. Kippana, Kippaliisa, Kipiäinen ja muut samansuuntaiset lempinimet johtuvat Vastin kippanuudesta. Kippana tarkoittaa minulle pientä ja onhan toi otus nyt niin iällisesti kuin fyysisesti pieni. Kyllähän se vielä kasvaa, mutta ikuisesti se on minun Kippanakoija. <3